Rid­ley Scot­tin ee­pos Na­po­leon Bo­na­par­tes­ta on kuin kylläi­sen lei­jo­nan uni­nen mur­jah­dus. Ma­rie An­toi­net­ten mes­tauk­ses­ta al­ka­va, ja tätä seu­ran­nees­ta se­ka­vas­ta val­lan­jak­sos­ta voi­maan­tu­va elo­ku­va näyttää nuo­ren up­see­rin se­littämättömän tien ko­ko Eu­roo­pan so­tanäyttämön ylimmäk­si ti­rehtöö­rik­si. Hi­das ja kui­ten­kin pouk­koi­le­va elo­ku­va ha­luaa näyttää sur­ku­hu­pai­san mie­hen mah­ti­pon­ti­sen ni­men ta­ka­na ja ta­lut­taa ri­viin kaik­ki ne kir­jan­mer­kit, jois­ta tämä tun­ne­taan. Kir­jan­merk­kien vä­lissä ta­pah­tu­mat sol­ju­vat töksäh­del­len ja mil­tei ka­ri­ka­tyy­rimäi­ses­ti.

E­lo­ku­va herää hen­kiin kuu­lui­sas­sa Aus­ter­lit­zin tais­te­lus­sa, jos­sa vi­hol­li­sar­mei­ja pol­je­taan ne­rok­kaan häikäi­lemättömäs­ti jäi­hin. Myös erään­lai­se­na ta­ri­nan pää­te­pis­teenä toi­mi­van Wa­ter­loon tais­te­lun tuok­sin­nas­sa on pai­koin tun­nel­maa, mut­ta ote on tältä osin kuin up­po­rik­kaan his­to­rioit­si­jan päiväu­nes­ta. Näi­den tais­te­lui­den vai­heet tun­tu­vat ole­van elo­ku­van ole­mas­sao­lon suu­rin mo­ti­vaa­tio, mut­ta vaik­ka näiltä osin ker­ron­ta löi­si­kin kättä joi­den­kin his­to­rian­kir­jo­jen kans­sa ei sa­maa mitä il­mei­sem­min voi sa­noa muus­ta elo­ku­vas­ta.

K­ri­tii­kin mu­kaan Na­po­leon ei oli­si voi­nut nähdä Ma­rie An­toi­net­ten mes­taus­ta, ei am­pu­nut Sfink­siä ty­killä, ei kos­kaan ta­van­nut eng­lan­ti­lais­ta vas­tus­ta­jaan­sa Wel­ling­to­nia, eikä pa­lan­nut El­bal­ta ta­paa­maan Jo­sep­hi­nea kos­ka tämä oli kuol­lut jo vuot­ta aiem­min. Toi­saal­ta myös jäi­den hyö­dyntä­mi­nen Aus­ter­lit­zin tais­te­lus­sa saat­taa se­kin ol­la vain sit­keä myyt­ti. His­to­ria voi ol­la mo­ni­se­lit­teistä tai vain hu­te­ras­ti tun­net­tua, mut­ta oh­jaa­ja Scot­til­la ei tässä tun­nu ole­van val­ta­vaa pa­loa to­den­mu­kai­suu­ten eikä toi­saal­ta juu­ri mitään uut­ta omaa näkö­kul­maa­kaan.

Lop­pu­tu­lok­se­na on härs­kin yli­pitkä ja lor­vai­le­van hi­das­tem­poi­nen ee­pos, jo­ka ei tun­nu va­lai­se­van tai va­lis­ta­van. Ta­pah­tu­mis­sa on kyl­lik­si ruu­tia pitämään kat­so­jan he­reillä myös il­lan myöhäis­tun­tei­na, mut­ta ko­vin vähän poh­dit­ta­vaa seu­raa­vak­si päiväk­si. Jo­kai­sen mur­jai­sun kai­na­los­sa kuul­laan tun­nin ver­ran hau­kot­te­lua.