Dick ”Yh­den oton” Van Dy­ke käyt­ti hä­vyttömän pal­jon kierrä­tys­nau­haa Tra­der Hor­nin otok­sis­ta, jot­ka ku­va­si­vat af­rik­ka­lai­sia hei­mo­ja, eikä toi­min­ta­kaan tun­nu pää­sevän käyn­tiin, kun­nes noin puo­len tun­nin vat­vo­mi­sen jäl­keen John­ny Weiss­mul­ler te­kee kuu­lui­san entréensä.

Hie­noa, että ta­ka­kan­nes­sa on po­pu­laa­ri­kult­tuu­rin eni­ten vää­rin lai­nat­tu kli­see (vain Guin­ness on yhtä usein vää­rin kir­joi­tet­tu): se oli Tar­zan, Ja­ne, il­man mitään per­soo­nap­ro­no­mi­ne­ja.

E­lo­ku­va oli kään­teen­te­kevä, mut­ta niin pe­rin epä­ta­sai­nen. Par­haim­mat koh­tauk­set ovat le­gen­daa­ri­sia, suu­ri osa kaik­kea muu­ta.

E­lo­ku­van ni­mi on al­ku­teks­teissä har­haan­joh­ta­vas­ti Tar­zan ja val­koi­nen nai­nen, mikä pa­ni ih­mi­set pa­laut­te­le­maan Tar­zan Col­lec­tion -kan­sioi­ta. Muu­ten­kaan elo­ku­vat eivät ole kro­no­lo­gi­ses­sa jär­jes­tyk­sessä, mut­ta se on pie­ni har­mi.

Tar­za­nin pa­ko on kuu­lui­sa siitä, että se oli­si voi­nut ol­la MGM/T­hor­pe/Weiss­mul­ler –­sar­jan par­hain, mut­ta jo tähän ai­kaan stu­dion en­nak­ko­kat­se­lul­le pan­tiin liian suu­ri pai­no. Kat­so­jat pi­tivät le­pak­ko­koh­taus­ta liian raa­ka­na, vaik­ka Bur­rough­sin al­ku­peräi­sissä ro­maa­neis­sa oli pal­jon agg­res­sii­vi­sem­paa toi­min­taa. Tuo­tan­nos­ta tu­li tilk­kutäk­ki, jo­ka vei pal­jon dy­na­mii­kas­ta. Ikävä kyllä sen­su­roi­tu­ja otok­sia ei ole kos­kaan löy­det­ty — ei ai­na­kaan ko­ko­naan. (Mitä jäi jäl­jel­le, se löy­tyy ERB-si­vuil­ta http://www.erb­zi­ne.­com). Jo­ka ta­pauk­ses­sa Tar­za­nin pa­ko on mie­len­kiin­toi­sim­pia sar­jas­sa.