Kellopeleistään tunnetun Christopher Nolanin uusin tieteistoimintaelokuva on tiukalle viritetty agenttiseikkailu, jonka skooppi ja painolasti ylittäisi Jason Bournen lähimuistin ja saisi Bondin hapuilemaan vodkamartineitaan nopeammin kuin Astonillla pääsee peruuttamaan.
Kellopeleistään tunnetun Christopher Nolanin uusin tieteistoimintaelokuva on tiukalle viritetty agenttiseikkailu, jonka skooppi ja painolasti ylittäisi Jason Bournen lähimuistin ja saisi Bondin hapuilemaan vodkamartineitaan nopeammin kuin Astonillla pääsee peruuttamaan.
Pakahduttavan pitkäjänteinen ja pohjattoman itsetietoisesti avautuva tarina on kuin zippi-paketista paljastuva tuhatsivuinen lakiteksti. Fantastisen mielikuvituksekkaat ja silti arkiset miljööt vaihtuvat tiheään ja niiden edessä soljuva dialogi ei juuri saa taukoa vaikka hengenahdistus uhkaa varmasti molemmin puolin ruutua. Narratiivia tahdistetaan vain toimintakohtauksilla, jotka tuovat mieleen takaperin katsotun Matrix-elokuvan — moottoritiekohtausta myöten.
Tämä on kuin pakkomielteisellä antaumuksella kasattu shakkipeli, jossa jokainen siirto on yhtä aikaa harkittu ja arvoituksellisuuteen verhottu. Eräänlainen filmaattinen pakohuone toimii ajatuksella rakennettuna pakona arjesta, mutta ihastus on tässä leikattu vahvasti ihmetyksellä. Matemaattisena koreografiana tämä on kuitenkin kiinnostava kokeilu, jos ei aivan elävä elokuva.
Elokuvan periaatetta noudattaen tämä on yhtäaikaa kiehtova ja tavanomainen, hektinen ja joriseva. Aika kulkee eteenpäin ja taaksepäin, lopputulos on vasta kaiken alku, ja kaiken merkityskin on ehkä yhtä kuin kysymys itse. Pieteetillä rakennettu kellopeli tekee sen mitä kellomestari on tarkoittanut, ajatus vastakkaisiin suuntiin etenevistä maailmoista on kiehtova ja tämän perusajatuksen päälle rakennettu origami älyllisesti haastava, mutta elokuvan lumo jää kuitenkin ohueksi. Lopputukstien myötä päälimmäinen ajatus on, että samasta ideasta olisi voinut luoda myös iskevämmän ja vapaammin hengittävän elokuvan. Valmis paistos on nyt jokseenkin raaka.
Hieman kaksijakoinen kuva on aina visuaalisesti kiehtova ja teknisesti parhaimmillaan vakaa, värikylläinen ja vaikuttavan yksityiskohtainen. Mustemainen kuva pyrkii kylläiseen otteeseen, jonka myötä värit toistuvat väkevinä, mutta eivät aina sepian läpi nyansseiltaan luotaavina. Samalla toiston erottelukyky hukkuu paikoin harmillisesti varjoihin. Tämän vastapainona on kuitenkin parhaimmillaan komean läsnäoleva kuva, joka onnistuu toistamaan ohi lipuvien maisemien rikkaat yksityiskohdat mustemaisen sarjakuvamaisesti ja viiltävän hypertodellisesti. Näin erityisesti Amalfin rantaviivaa veneen kyydistä tarkasteltaessa, jolloin mustemainen kuosi tarjoaa mykistävän kaunista toistoa veneen keikkumisesta huolimatta.
Jopa IMAX-kameroilla taltioitu kuva edustaa aitoa 4K:ta, mutta paikoin rajoittunut suoritus sekä HDR-väritoiston että toiston yksityiskohtaisuuden osalta saa toisinaan jopa epäilemään kuvan syntyperää. Onneksi turhaan. Anti on läpeensä mielikuvituksekasta, energistä ja ilmeelleen uskollista.
Hurja ääniraita pitää dialogin skarpin läsnäolevana silloinkin kun hahmot puhuvat hengitystään hiljempaa ja pakkaa dialogin taakse eksistentialistisen elävän äänimaiseman, joka ruhjoo kylkiluita tilaisuuden tullen. Alun toimintajakso konserttisalissa on hektinen taidonnäyte luonnonvoiman lailla etenevästä kontrolloidusta räjähdyksestä, joka antaa tilakanavien ja subbarin kautta katsojalle hyvän tilaisuuden sydänkohtaukselle. Muutoinkin kyse on audiovisuualisesta ilottelusta.
Sekä boksin 4K- että HD-levyt ovat ekstrattomia, mutta kolmas ekstralevy sisältää hyvän making of -koosteen (75 min.), teaserin ja kolme traileria. Kooste tarjoaa mielenkiintoisen katsauksen teknisesti haastavan elokuvan kuvauksiin, ja hoksauttaa katsojaa, että näyttelijät ovat tässä joutuneet paitsi juoksemaan takaperin myös puhumaan venäjää takaperin. Tämä todellakin on elokuva, jossa tekijät ovat virittäneet jousen rasiaan katsojaa odottamaan. (IJ)