Sa­tii­nin pu­na on to­del­la mer­kittävä elo­ku­va. Se on roh­kea ker­to­mus kes­ki-ikäis­tyvästä yk­sin­huol­ta­jaäi­distä, Li­lias­ta, jo­ka löytää elämäänsä uu­den sisällön vat­sa­tans­sis­ta. Sa­mal­la elo­ku­va va­lai­see ku­vaa it­senäi­sistä (ja it­seään et­si­vistä) nai­sis­ta mus­li­miyh­teisössä. Kat­so­ja unoh­taa ka­me­ran läsnäo­lon, ja pys­tyy elämään ta­pah­tu­mia vä­lissä ole­van kan­kaan ohit­se. Ka­me­ra vael­taa rau­hal­li­ses­ti ku­va­ten vielä ti­lan­teen jäl­keen­kin, näyttää jo­kai­sen il­meen ja pal­jas­taa jo­kai­sen tun­teen il­man tur­hia sa­no­ja. Juu­ri kun pu­he vai­ke­nee, vie tans­si taas mu­ka­naan. Ylimääräi­siä la­vas­tei­ta ei ole käy­tet­ty, ei liial­li­sia ää­niä, on vain an­net­tu tans­si­jan viedä ja ka­me­ran seu­ra­ta. Li­lia on läsnä jo­kai­ses­sa ku­vas­sa. Vaik­ka hän ei sa­noi­si tai te­ki­si mitään, on­nis­tuu hän van­git­se­maan ja kos­ket­ta­maan eleettö­myy­dellään koh­tauk­ses­ta toi­seen.

Va­li­tet­ta­vaa kyllä, tek­ni­set osa-a­lueet eivät yle­ty elo­ku­van ta­sol­le. Ku­va heh­kuu Tu­ni­sian yössä, mut­ta va­loi­sis­sa koh­tauk­sis­sa terä­vim­pien reu­no­jen vä­rit se­koit­tu­vat ai­heut­taen säröi­lyä. Ää­ni­rai­ta on rea­lis­ti­nen, mut­ta mu­sii­kin soi­des­sa ai­van liian vai­su. Ekst­ro­ja ei ole. (VA)