G­ran To­ri­non luu­li­si ole­van Clint Eas­twoo­din vii­mei­nen vä­ki­val­ta­roo­li. Näin voi pää­tellä sen epi­lo­gi­mai­ses­ta luon­tees­ta.

E­lo­ku­va on ja­ka­nut mie­liä. Vaik­ka se ei ehkä ole mikään tai­teel­li­nen hui­pen­tu­ma edes Eas­twoo­din ural­la, se täyttää selväs­ti kak­si eh­toa: tuot­taa kat­so­jal­le iloa ja sen tu­lee kat­so­maan tois­te­kin ku­ten oh­jaa­jan par­hail­le elo­ku­vil­le tup­paa käymään, useam­min kuin ar­vos­te­tum­pien kol­le­go­jen hyl­lyil­le pö­lyt­tymään jää­neil­le klas­si­koil­le saat­taa osa koi­tua.

Nuo­ri­so ei tun­nu Gran To­ri­nos­ta piit­taa­vaan, mut­ta us­kon kes­ki-ikäi­sen kat­so­ja­kun­nan pitävän. Var­sin­kin sel­lai­sen, jon­ka su­kuun kuu­luu mies­van­hus, jo­ka on pe­rin­tei­ses­ti reh­dis­ti osan­nut ja teh­nyt, mut­ta kier­to­kan­keen on ol­lut hel­pom­pi luo­da suh­de kuin omiin poi­kiin. Usein so­dan kau­hut vai­kut­ta­vat kah­teen ale­ne­vaan pol­veen. Kun ko­ve­tu­taan, on vai­kea peh­men­tyä na­pis­ta pai­na­mal­la. Eas­twoo­din roo­li­hah­mo Walt Kowals­ki on kai­ken lisäk­si it­se Ko­rean so­dan san­ka­ri, jon­ka purp­pu­ra­sydä­mi­nen mi­ta­li pai­naa mieltä, kos­ka sen hin­ta­na oli nuo­ren so­ti­laan tap­po, jo­ka ei oli­si ol­lut välttämätöntä.

U­sein nämä mie­het sai­vat ka­ris­man, jo­ta ar­vos­tet­tiin teh­das­työssä. Kowals­ki te­ki 50 vuot­ta au­to­ja For­dil­le. Elo­ku­van sym­bo­lin, 1972 Ford Gran To­ri­non, ko­koon­pa­noon hän osal­lis­tui it­se kir­jai­mel­li­ses­ti Det­roi­tin teh­tail­la. Mus­ke­liau­ton le­veä ir­vis­tys on kuin Kowals­kin suus­ta. Eas­twood ke­hit­ti­kin roo­li­hah­mol­leen haus­kan mu­ri­nan, jo­ka so­pii ase­tel­maan hy­vin. Jo au­ton ni­mi ker­too pal­jon. Ford ha­lu­si hyö­dyntää GT-kir­jain­pa­ria. To­ri­no-muo­to luo miel­leyh­tymän kää­rin­lii­noi­hin ja ka­to­li­seen kirk­koon. Ta­ri­na liit­tyy siir­to­lai­suu­teen, jo­ka on to­del­lis­ta gran tou­ris­moa.

O­mien poi­kien ja las­ten­las­ten elämä­na­sen­ne on jää­nyt vie­raak­si pää­hen­kilöl­le. Kun sai­raus saa­puu väistämättä, ka­to­lis­ta kirk­koa tai­kaus­koi­se­na pitävä po­lak­ki päättää lu­nas­taa osuu­ten­sa pe­las­ta­mal­la naa­pu­rin hmong-per­heen pai­kal­li­sen jen­gin mie­li­val­lal­ta.

Äk­kipäätä tämä ei ta­pah­du, vaan sii­hen ajau­du­taan pik­ku­hil­jaa. Ra­sis­ti­nen mies al­kaa ar­vos­taa naa­pu­ri­per­heen oma­laa­tuis­ta elämän­tyy­liä ver­ra­tes­saan sitä pik­ku­por­va­ril­li­seen pyr­ky­ryy­teen, jo­ka lei­maa omia pe­ril­li­siä.

Oi­keas­taan se ei pai­na pal­jon, kun sel­viää Lao­sin ja Viet­na­min ra­ja­mail­la elä­nei­den hmon­gien tais­tel­leen kom­mu­nis­te­ja vas­taan Viet­na­min so­das­sa.

Lop­pu­jen lo­puk­si mic­hi­ga­ni­lai­sen lä­hiön ra­sis­mi poik­keaa suo­ma­lai­ses­ta. To­del­li­ses­sa eu­roop­pa­lais­ten kan­so­jen su­la­tu­suu­nis­sa on tot­tu­nut veis­te­lemään toi­sen ita­lia­lai­sis­ta tai poh­jois­mai­sis­ta ta­vois­ta, mut­ta ei enää pys­tytä ymmärtämään mus­tia, mek­si­ko­lai­sia tai aa­sia­lai­sia ta­po­ja. Suo­mes­sa on vielä pa­hem­min: kaik­ki ul­ko­maa­lai­nen koe­taan lä­hiöissä ja pik­ku­paik­ka­kun­nil­la uhak­si.

Yk­si­tyis­koh­dis­sa on voi­maa. Eas­twood ki­teyttää vä­ki­val­lan yti­men, vaik­ka ei lop­pu­jen lo­puk­si am­mu elo­ku­vas­sa kuin yh­den va­hin­gon­lau­kauk­sen. Lo­pun kak­sin­tais­te­lu ha­kee in­no­va­tii­vi­suu­des­saan ver­tais­taan ame­rik­ka­lai­ses­sa elo­ku­vas­sa. Myös tois­ta ku­lu­nut­ta ele­ment­tiä, rip­pi­ris­tik­koa, käy­tetään luo­vas­ti.