Pu­la­vuo­si­na val­tion leipä oli ka­pea ja var­ma Yh­dys­val­lois­sa­kin, mut­ta jul­ki­sen sek­to­rin taus­ta van­ki­las­sa mer­kit­si mil­tei var­muu­del­la, et­tei kai­dal­le tiel­le yrittä­nyt saa­nut töitä, vaan van­ho­ja toi­mia­lo­ja täy­tyi hyö­dyntää.

Jo ko­ke­neen, At­lan­tin toi­sel­la puo­lel­le kan­nuk­siaan te­roit­ta­neen Fritz Lan­gin oh­jaus kuu­luu var­hai­siin film noir –k­las­si­koi­hin. Se on kestä­nyt ikää niin näyt­te­lijöi­den teat­te­ri­mai­suut­ta kaih­ta­van eläy­ty­mi­sen, mut­ta myös upei­den ku­va­kul­mien ja ker­ron­nan kau­niin jär­jes­telmäl­li­syy­tensä an­sios­ta. Jän­tevä leik­kaus on luo­vaa. Esi­mer­kik­si kol­men leh­tis­kuu­pin käyttö toi­mii hä­kel­lyttäväs­ti.

Ker­ran­kin ta­ka­kan­si sa­noo olen­nai­sen: vaik­ka Hen­ry Fon­da on­nis­tuu eri­no­mai­ses­ti, hän on kui­ten­kin vain pe­rus-fon­da, sisällään tun­tei­den ki­hi­sevä vol­kaa­no, kun vai­mo Syl­via Sid­ney an­taa har­vi­nai­sen näytön ih­mi­sen to­del­li­ses­ta herk­kyy­destä. Ta­ri­na pe­rus­tuu löyhäs­ti Bon­nie ja Cly­den ta­ri­naan.

Ai­ka­naan elo­ku­va edus­ti toi­min­ta­viih­dettä eikä suin­kaan tai­det­ta. Tästä on osoi­tuk­se­na elo­ku­van al­ku­peräi­nen, suo­men­net­tu ni­mi, jo­ka on har­vi­nai­sen tyy­litön spoi­laa­ja. Näin on, vaik­ka kar­kaa­mi­ses­ta on­kin ky­sy­mys.

Vaik­ka kat­so­ja sa­mas­tuu pää­hen­kilöi­hin, prag­maa­tik­ko huo­maa Ed­die Tay­lo­rin kär­sivän kri­mi­naa­lin psyy­kestä. Hän ei kestä ul­kois­ta pai­net­ta, eikä toi­mi ra­tio­naa­li­ses­ti. Hän ei pys­ty toi­mi­maan nor­maa­lin yh­teis­kun­nan puit­teis­sa, eikä var­sin­kaan työelämässä. Oh­jaa­ja Lang tar­joaa syyk­si peh­mey­den ja hu­ma­nis­ti­sen luon­teen. Tässä ta­pauk­ses­sa kier­re al­koi, kun nuo­ri mies löi ka­ve­riaan, jo­ka ki­dut­ti sam­mak­koa!