Otis Taylorin rullaava, moderni banjoblues säestää elokuvan vankila- ja takaa-ajokohtauksia.
Otis Taylorin rullaava, moderni banjoblues säestää elokuvan vankila- ja takaa-ajokohtauksia. Muuten Michael Mannin Public Enemies luottaa 30-luvun lamaan sijoittuvan tarinan sävelissä aikakauden kultakimpaleisiin, Billie Holidayn vaikertavaan liverrykseen ja teemana käytettyyn standardiin Bye, Bye Blackbird. Musiikki rakentaa gangsterin elämäkertaversiossa fiktion vapaudella romantisoitua kuvaa pankkiryöstäjä John Dillingeristä (1902-1934).
Yhtä hyvin ohjaaja olisi voinut ironisesti lisätä ääniraidalle Chris De Burghin siirappisen Lady In Redin, sillä sen nimen aikalaiset antoivat naiselle, jonka pettämänä Dillingerin tarina päättyi Biograph-elokuvateatterin edessä heinäkuussa 75 vuotta sitten.
Sanotaan, että Dillinger itse ampui ”vain” yhden henkilön, mutta hänen ryöstönsä aiheuttivat useita kuolemia. Kun Public Enemiesin päähenkilöä esittää kaikkien ihailema, taitava Johnny Depp, on sympatiat ladattu valmiiksi rikollisen ja murhamiehen puolelle. Tämä on Mannin elokuvan ilmeisen tietoinen, laskelmoivakin riski, joka tekee filmistä nautittavan, mutta myös kyseenalaisen.
Ratkaisulle löytyy kyllä perusteita. Pahan laman keskellä kansa rakasti lainsuojattomia konnia, aikansa mediajulkkiksia, jotka näyttivät sabotoivan amerikkalaista rahavallan systeemiä, missä keinottelijat rikastuivat ja kansalaisten kodit joutuivat pakkolunastuksella pankkien haltuun. Elokuvassa Channing Tatumin ohi mennen näyttelemästä Pretty Boy Floydista lauloi Woody Guthrie aikanaan näppärin säkein: ”Jotkut ryöstävät sinut kuudestilaukeavalla, toiset täytekynällä.” Myös John Steinbeckin Vihan hedelmissä Pretty Boy Floyd mainitaan nurkkaan ajettuna uhrina.
Tulitaistelu korvessa
Dillingerin uskaliaat ryöstöt ja vankilapaot, joista yhden hän onnistui tekemään puupistoolilla vartijaa uhaten, tuovat Mannin elokuvaan sykettä. Oscarin Piaf-tulkinnallaan ansainnut Marion Cotillard esittää itsenäistä ja sisukasta rakastettua, Billietä. Cotillard näyttelee tässäkin hyvin, vaikka Dillingerin siviiliminää Mannin on muuten hankala saada yhtä kiinnostavaksi kuin kovapintaista gangsteri-imagoa.
Christian Bale esittää hienosti Dillingeriä metsästävää FBI:n agentti Purvisia, joka tasapainoilee pomonsa J. Edgar Hooverin tulosodotusten ja alaistensa suojelun välillä. Dillingerin kuoleman jälkeen Hoover oli kateellinen Purvisin saamasta maineesta.
Dillingerin kopla ryösti vuoden kestäneellä urallaan tusinan verran pankkeja ja kaappasi jäseniään vapaaksi hyökkäämällä kolmeen poliisilaitokseen. Vaikka Public Enemies ottaa fiktion vapauksia, Mann ei filmiinsä kirjannut rikollisen tempauksista hurjinta. Vielä kuolinvuonnaan Dillinger pakotti kirurgin muuttamaan kasvonsa ja sormenjälkensä tunnistamattomiksi.
Roiston röyhkeyteen ja kekseliäisyyteen viittaa filmin kohtaus, jossa Dillinger astuu poliisin päämajaan ilman, että kukaan tuntee häntä. Epätodellinen tilanne nähdään loppupuolella. Kenties Dillingerin ”näkymätön haamu” on tarkoitettu enteelliseksi kuolleen miehen kävelyksi. Poliisiaseman seinällä kun tapettujen gangsterien kuvakokoelmasta puuttuu vain yksi: Hooverin nimeämä ”yhteiskunnan vihollinen numero yksi”.
2000-luvun ohjauksissaan Mann on käyttänyt digitaalisia kameroita. Public Enemies on digikuvauksen räikein esimerkki hyvässä kuin pahassa. Poliisin hyökkäys gangsterien metsämökille on kuvattu pimeässä. Tulitaistelussa korven keskellä Mann ja luottokuvaajansa Dante Spinotti taltioivat pukumiesetsivistä ja yllätetyistä konnista kiihkeän välitöntä, livetilannetta tai valvontakameran todistusvoimaa muistuttavaa materiaalia. Mutta filmin yleisjälkeen verrattuna pakahduttava ja raivoisa, kokeilevakin jakso on ilmeeltään lattea ja ruma.
Michael Mann näyttäisi tehneen persoonallisimmat elokuvansa 80- ja 90-luvuilla. Hallittu ja viihdyttävä Public Enemies ei käsitystä muuta, mutta on kuitenkin kiinnostavampi filmi kuin ohjaajan edellinen
Miami Vice. (HB)