Pa­ra­dok­saa­lis­ta kyllä, Rai­ner Wer­ner Fass­bin­de­rin upeal­la ural­la kaik­kein suu­rin työ saat­toi ol­la tv-sar­ja. Se on tie­tys­ti ma­kua­sia, mut­ta Dos­to­jevs­kin op­pi­po­jan Alf­red Döb­li­nin vai­keas­ti fil­ma­ti­soi­ta­va Wei­ma­rin sa­ga on jo­ka ta­pauk­ses­sa kaik­kien ai­ko­jen tv-tuo­tan­to.

Näin on, vaik­ka Fass­bin­der muut­ti Döb­li­nin ta­ri­naa selväs­ti. Ta­run san­ka­ri Franz Bi­ber­kopf saa ha­ka­ris­tin kä­si­var­teen­sa jo Pots­da­mer Plat­zin sa­no­ma­leh­ti­kaup­piaa­na, vaik­ka vuon­na 1929 jul­kais­tus­sa kir­jas­saan Döb­lin vain ker­ran viit­ta­si 1919 Frei­korp­siin te­kemään Ro­sa Lu­xemn­bour­gin mur­haan ja mai­nit­si tästä siin­neet rus­kea­pai­dat vain etäi­ses­ti. It­se asias­sa kir­jas­sa Franz osal­lis­tui enemmän kom­mu­nis­tien ja pe­las­tu­sar­mei­ja­laisr­ten ko­koon­tu­mi­siin. Döb­lin ku­va­si ri­kol­lis­ten ee­tos­ta ja aat­teet vain kup­li­vat taus­tal­la. Fass­bin­de­ril­le aa­te oli jo­non en­simmäi­senä.

Kah­des­ta avain­koh­tauk­ses­ta en­simmäi­nen on muu­tet­tu täy­sin. Ro­maa­nis­sa Franz Bi­ber­kopf ei puu­tu ystävänsä Lü­der­sin pe­tok­seen, vaan väistää ko­ko asian. Tois­ta en ha­lua spoi­la­ta.

Sinänsä tämä ei hait­taa. Ro­maa­nin ne­rous pe­rus­tui hy­vin var­hai­seen brech­tiläi­seen il­mai­suun kau­no­kir­jal­li­suu­teen muu­te­tul­la tek­nii­kal­la. Lu­ki­jal­le teh­tiin selväk­si, että nyt ol­laan ro­maa­nis­sa, ei tois­te­ta to­del­li­suut­ta suo­raan ja pys­tytään pro­ji­soi­mal­la muut­ta­maan tun­teet ja asiat muo­to­ku­vaa to­tuu­den­mu­kai­sem­mik­si. Myös Fass­bin­de­rin teat­te­ri­taus­ta on ai­na nä­ky­nyt hä­nen elo­ku­vis­saan.

Döb­lin oli hy­vin mo­der­ni, kun hän is­ki dia­lo­gin ja ta­pah­tu­mien vä­liin tietäväi­sen ker­to­jan aja­tel­mien lisäk­si sii­vu­ja lää­ke­tie­teestä, tie­teel­li­sistä teks­teistä, mai­nok­sis­ta ja lau­luis­ta. Fass­bin­der an­taa ker­to­janää­nen, Fran­zin hö­pinöi­den ja ma­te­maat­tis­ten kaa­vo­jen ajaa tämän ta­son. Hy­vin toi­mii, ker­ran­kin elo­ku­vas­sa. Sillä ää­rimmäi­sen pitkä elo­ku­va­han tämä on.

Ro­maa­nin ja elo­ku­van tar­koi­tus on ku­va­ta op­por­tu­nis­ti­sen hen­kilön vael­lus­ta Wei­ma­rin ta­sa­val­las­sa. Su­tenöö­ri on tap­pa­nut yh­den suo­ja­teis­taan, ja pää­see Te­ge­lin van­ki­las­ta neljän vuo­den is­tu­mi­sen jäl­keen. Tun­non­vai­vat pii­naa­vat. Pa­ran­nus­ta on vai­kea tehdä, kun syödä­kin pitäi­si. Bi­ber­kopf on hie­man hul­lu en­simmäi­sen maail­ma­so­dan ve­te­raa­ni, vä­hintään­kin it­se­var­ma tyh­my­ri ja vä­ki­val­tai­nen voi­man­pesä ai­ka­na, jol­loin mie­hen pi­tuus riit­ti nais­ten suo­sioon. Hän kui­ten­kin osoit­taa heik­kou­ten­sa it­seään ko­vem­pien ja syn­ti­sem­pien edessä. Hän alis­tuu, an­taa an­teek­si ja kan­taa mui­den syn­tien taa­kan kuin Jee­sus ikään. Juu­ta­lai­nen Döb­lin oli tässä tark­ka­silmäi­nen.

Mi­ten tässä sit­ten lo­pul­ta käy, sitä en viit­si pal­jas­taa. Var­sin­kin ro­maa­nis­sa la­ko­ni­nen lop­pu on yk­si hie­noim­mis­ta kau­no­kir­jal­li­suu­den kaa­no­nis­sa. Döb­lin sel­vit­ti sen yh­dellä lau­seel­la.

Jos Mu­sil ja Joy­ce tun­tu­vat hep­real­ta, Döb­lin luul­ta­vas­ti toi­mii. Ot­ta­kaa­pa jos­kus vii­kon lo­ma Ber­lii­nissä, ja lu­ke­kaa ro­maa­ni, kun vie­rai­let­te ta­pah­tu­ma­pai­koil­la (jot­ka on to­sin suu­rel­ta osin ai­koi­naan pom­mi­tet­tu). Se on upea elä­mys!