Paradoksaalista kyllä, Rainer Werner Fassbinderin upealla uralla kaikkein suurin työ saattoi olla tv-sarja.
Paradoksaalista kyllä, Rainer Werner Fassbinderin upealla uralla kaikkein suurin työ saattoi olla tv-sarja. Se on tietysti makuasia, mutta Dostojevskin oppipojan Alfred Döblinin vaikeasti filmatisoitava Weimarin saga on joka tapauksessa kaikkien aikojen tv-tuotanto.
Näin on, vaikka Fassbinder muutti Döblinin tarinaa selvästi. Tarun sankari Franz Biberkopf saa hakaristin käsivarteensa jo Potsdamer Platzin sanomalehtikauppiaana, vaikka vuonna 1929 julkaistussa kirjassaan Döblin vain kerran viittasi 1919 Freikorpsiin tekemään Rosa Luxemnbourgin murhaan ja mainitsi tästä siinneet ruskeapaidat vain etäisesti. Itse asiassa kirjassa Franz osallistui enemmän kommunistien ja pelastusarmeijalaisrten kokoontumisiin. Döblin kuvasi rikollisten eetosta ja aatteet vain kuplivat taustalla. Fassbinderille aate oli jonon ensimmäisenä.
Kahdesta avainkohtauksesta ensimmäinen on muutettu täysin. Romaanissa Franz Biberkopf ei puutu ystävänsä Lüdersin petokseen, vaan väistää koko asian. Toista en halua spoilata.
Sinänsä tämä ei haittaa. Romaanin nerous perustui hyvin varhaiseen brechtiläiseen ilmaisuun kaunokirjallisuuteen muutetulla tekniikalla. Lukijalle tehtiin selväksi, että nyt ollaan romaanissa, ei toisteta todellisuutta suoraan ja pystytään projisoimalla muuttamaan tunteet ja asiat muotokuvaa totuudenmukaisemmiksi. Myös Fassbinderin teatteritausta on aina näkynyt hänen elokuvissaan.
Döblin oli hyvin moderni, kun hän iski dialogin ja tapahtumien väliin tietäväisen kertojan ajatelmien lisäksi siivuja lääketieteestä, tieteellisistä teksteistä, mainoksista ja lauluista. Fassbinder antaa kertojanäänen, Franzin höpinöiden ja matemaattisten kaavojen ajaa tämän tason. Hyvin toimii, kerrankin elokuvassa. Sillä äärimmäisen pitkä elokuvahan tämä on.
Romaanin ja elokuvan tarkoitus on kuvata opportunistisen henkilön vaellusta Weimarin tasavallassa. Sutenööri on tappanut yhden suojateistaan, ja pääsee Tegelin vankilasta neljän vuoden istumisen jälkeen. Tunnonvaivat piinaavat. Parannusta on vaikea tehdä, kun syödäkin pitäisi. Biberkopf on hieman hullu ensimmäisen maailmasodan veteraani, vähintäänkin itsevarma tyhmyri ja väkivaltainen voimanpesä aikana, jolloin miehen pituus riitti naisten suosioon. Hän kuitenkin osoittaa heikkoutensa itseään kovempien ja syntisempien edessä. Hän alistuu, antaa anteeksi ja kantaa muiden syntien taakan kuin Jeesus ikään. Juutalainen Döblin oli tässä tarkkasilmäinen.
Miten tässä sitten lopulta käy, sitä en viitsi paljastaa. Varsinkin romaanissa lakoninen loppu on yksi hienoimmista kaunokirjallisuuden kaanonissa. Döblin selvitti sen yhdellä lauseella.
Jos Musil ja Joyce tuntuvat heprealta, Döblin luultavasti toimii. Ottakaapa joskus viikon loma Berliinissä, ja lukekaa romaani, kun vierailette tapahtumapaikoilla (jotka on tosin suurelta osin aikoinaan pommitettu). Se on upea elämys!
Restauroitu kuva viehättää, vaikka joitain hyvinkin rakeisia, huonosti valaistuja kohtauksia on joukossa. Tulos on kuitenkin erinomainen, kun ottaa huomioon, että teknikot ovat painiskelleet vuosikymmeniä vanhan 16 millisen filmin parissa. Ääniraita toistaa dialogin hyvin, mutta on mono, ei takakannen ilmoittama DD5.1. Kuuden levyn kokoelma kuudes levy on omistettu ekstroihin: 156 min. dokumentit, kuvagalleria (joista hoksasin Udo Kierin sivuosassaan viuhkakauppiaana Neue Welt -ravintolassa) ja Berlinale 2007 –traileri. Takakanteen on eksynyt ensimmäisen levyn kesto, joten elokuvaa voi todellisuudessa seurata viisinkertaisen ajan. (PS)