Eräät sar­ja­ku­vat tun­tu­vat yh­distävän kult­ti­suo­sion mel­koi­siin myyn­ti­lu­kui­hin, mut­ta esi­mer­kik­si From Hell ei kään­ty­nyt ko­vin hy­vin val­ko­kan­kaal­le. Da­vid Lloy­din sar­ja­ku­vas­ta V niin kuin Ven­det­ta teh­ty ver­sio toi­mii pa­rem­min, kos­ka vik­to­riaa­ni­sen ajan ku­vas­to osat­tiin yh­distää osu­vas­ti ter­ro­ris­min vas­tai­sen so­dan var­jol­la hor­ju­tet­tu­jen ih­mi­soi­keuk­sien ja de­mok­ra­tian pe­lisääntö­jen tui­ver­ruk­seen.

E­ri­kois­ta on myös se, että Mat­rix-taus­tai­nen tuo­tan­to pys­tyi ole­maan vel­mu­na, eikä ot­ta­nut it­seään ai­van kuo­le­man­va­ka­vas­ti. Ku­vas­toon on käy­tet­ty tyy­likkääs­ti vai­kut­tei­ta Oop­pe­ran kum­mi­tuk­ses­ta, The Wal­lis­ta, Faus­tis­ta, Ome­ga Ma­nis­ta, hi­tu­nen Mat­rix-t­ri­lo­gias­ta, 1984:s­ta.

John Hur­tin va­lin­ta täy­sin vas­tak­kai­seen roo­liin kuin vii­mek­si mai­ni­tun kuu­lui­sim­mas­sa adap­tios­sa tun­tuu hy­ker­ryttävältä ja va­roit­taa meitä kaik­kia dik­taat­to­ris­ta, jo­ka elää jo­kai­sen si­simmässä.