Komeasti koreografioitu ja viimeistä puunsyytä myöten puntaroitu martial arts -viihdyke lähettää Bruce Leen pahisten saarelle kuin James Bondin Tohtori No -seikkailussa konsanaan.
Komeasti koreografioitu ja viimeistä puunsyytä myöten puntaroitu martial arts -viihdyke lähettää Bruce Leen pahisten saarelle kuin James Bondin Tohtori No -seikkailussa konsanaan. Kädet ja katseet tappavat yhtä lailla kun pelissä on kosto ja rikollisten nappaaminen.
Elokuvahistoriaan ensimmäiseksi agenttijännärin, martial arts -ryminän ja blaxploitaation yhdistelmäksi kehuttu elokuva on päässyt paitsi top-listoille myös Yhdysvaltojen kongrenssin kirjaston arkkiin. Kuosi on komea ja viitseliään rikas, eikä näyttelijöiden koreografisia lahjoja käy kiistäminen.
Tämä on sekä merkkielokuva että merkillinen elokuva. Rakkaudesta lajiin taistelukohtaukset vedetään hurjan koreografisesti ja miljööt on puunattu pakahduttavan viitseliäästi lähikuviin. Tarina sitä vastoin ontuu reippaasti ja draama on teatraalisen epäuskottavaa. Kokonaisuus on kaikessa harrastelijamaisuudessaan vetoaavaa. Kyseessä on myös Bruce Leen viimeinen elokuva ennen näyttelijän kuolemaa aivoödeemaan vuonna 1973.
Levyltä löytyy sekä elokuvan teatteriversio (99m) että pidennetty versio (103m), joka on se mitä Bruce Lee itse ehti elokuvasta nähdä. Erot ovat lesken mukaan filosofisissa kohtauksissa, joita leikattiin vähemmäksi Bruce Leen kuoltua ennen ensi-iltaa.
Ajoittain pehmeä, mutta paikoin vaikuttavan jäsentynyt kuva näyttää rakeensa. Väritoisto on kirkasta ja luontevaa. Suurieleisesti luotu miljöö välittyy tässä rikkaan tekstuuripitoisesti.
Äänitehosteet ovat nykykatsannossa kömpelöt ja jälkiäänitys paikoin selvää. Kaikki tämä on osa elokuvan charmia. Toisin kuin iskut, soi Lalo Schifrinin musiikki auktoriteetilla.
Ekstroissa lesken alustus pidennetylle versiolle elokuvasta (2m) ja Paul Hellerin sekä Michael Allinin vaisu kommenttitaita pidennetylle versiolle. (IJ)