Mo­der­nia mykkäe­lo­ku­vaa esi­tel­tiin tämän vuo­den Rak­kaut­ta & Anar­kiaa –­fes­ti­vaa­leil­la kah­den to­del­la mie­len­kiin­toi­sen elo­ku­van ver­ran. Uk­rai­na­lai­nen The Tri­be kom­mu­ni­koi viit­to­mal­la, venäläi­nen Test jättää kä­det­kin pois, ker­toen ai­noas­taan il­meillä, ku­vil­la ja mie­li­ku­vil­la. Oh­jaa­ja Alek­san­der Kot­tin une­no­mai­nen his­to­rial­li­nen vi­sio jättää pal­jon avoi­mek­si, mut­ta ei dia­lo­gin puut­tu­mi­sen vuok­si.

Yk­sinäi­nen rö­tiskö sei­soo kes­kellä aro­mai­se­maa, täy­sin luon­no­no­lo­jen ar­moil­la. Au­rin­ko, maa, tu­li ja ve­si ovat läsnä, ne pyö­rittävät elämän – ja kuo­le­man – jat­ku­vaa ryt­mistä kier­to­kul­kua. Tässä ympä­ristössä nuo­ri tyttö asuu isänsä kans­sa. Lä­hi­naa­pu­rei­ta ei tai­da ol­la, jos­ko juu­ri muu­ta­kaan elämää. Ohi kul­kee ai­noas­taan kil­pa­ko­si­joi­ta sekä ar­mei­jan mie­hiä sä­tei­ly­mit­ta­rien­sa kans­sa. Jo­ka aa­mu aje­taan au­toa lä­himpään tien­ris­teyk­seen, jos­ta isä jat­kaa mat­kaa ne­li­ren­kai­sel­la. Tyttö taa­per­taa ta­kai­sin ko­tiin. Isän päiväas­ka­reet jäävät se­littämättö­mik­si, ta­kai­sin saa­vu­taan kui­ten­kin usein hu­ma­las­sa. Pe­rin­tei­sessä neu­vos­to­liit­to­lai­ses­sa hu­ma­la­ti­las­sa ei sa­no­ja enää pys­tyi­sikään tuot­ta­maan.

Vaik­ka Alek­san­der Kot­tin elo­ku­vas­sa edetään ta­ri­nan koh­dal­ta var­sin loo­gi­ses­ti, jää pin­nan al­le run­saas­ti mys­tistä. Pal­jon on se­littämätöntä maail­mas­sa ja pal­jon se­littämättömäk­si jää. Vaik­ka kieh­to­val­le lop­pu­rat­kai­sul­le löy­tyy his­to­rias­ta help­po se­li­tys, voi sil­le kai­vaa syväl­li­sempää­kin mer­ki­tystä.

Oh­jaa­ja-kä­si­kir­joit­ta­ja Kott on työstä­nyt suur­ta vi­sio­ta. Tar­kas­ti har­kit­tu­jen, ra­jat­tu­jen ja vä­rimää­ri­tel­ty­jen ku­vien­sa kaut­ta ru­nol­li­nen elo­ku­va ete­nee verk­kai­ses­ti, lä­hes pysäh­dys­ku­vien jat­ku­mo­na. Nuo­ri Ele­na An on sääs­te­liäs il­mei­densä kans­sa, mistä tyttö niitä oli­si op­pi­nut­kaan? Mo­der­nis­sa maail­mas­sa Test on täy­sin poik­keuk­sel­li­nen tai­de­teos, kat­so­ja jää my­kis­ty­neek­si siinä missä esittäjänsä­kin. (VA)