”Mutta yksi asia on varma.
”Mutta yksi asia on varma. Mikään ei voita vanhan auton rakentamista ja näiden Detroitin autojen voittamista sillä. Se tunne ei unohdu koskaan. Ymmärrätkö, mitä tarkoitan? Se tyydytys on pysyvää.”
— GTO eli Warren Oates
Two-Lane Blacktop on kaikkien aikojen road movie. Monte Hellman kuuluu 70-luvun amerikkalaisten elokuvanluojien eli auteurien ehdottomaan kärkeen. Arvaamattomana Hollywoodin jokerina hän on kuitenkin jäänyt harvojen tuntemaksi mutta arvostetuksi kulttiohjaajaksi. Vuosikymmenensä ilmentäjänä Hellmanin paras elokuva Two-Lane Blacktop on ajaton. Fiktiona se on dokumentaarisen tosi, silti taiteesta tinkimättä. Yhdysvaltojen filmituotannon yhdessä hedelmällisimmistä ajanjaksoista Hellmanin elokuva jäi näkymättömäksi mestariteokseksi.
Suomessa Two-Lane Blacktop ei koskaan tullut teattereihin. Se nähtiin meillä vasta 1987 – televisiossa. Tuoreudessaan filmi nousee parhaiden ajanhenki-verrokkiensa rinnalle ja monen ohikin. Tässä yhteydessä puhutaan elokuvista Rajut kuviot (1970), Viimeinen elokuva (1971), Syvä joki (1972), Badlands (1973), Pitkät jäähyväiset (1973), Nashville (1975), Hikinen iltapäivä (1975), Yön siirrot (1975), Taksikuski (1976), Mikey ja Nicky (1976), Annie Hall (1977), Kauriinmetsästäjä (1978), Murhan sävel (1978). Tie- ja ”kuljeskeluelokuvana” (Matti Kassilan mainio termi!) Two-Lane Blacktop jättää Easy Riderin (1969) sekä aikansa kuvastajana Keskiyön Cowboyn (1969) rämpimään psykedeliaansa.
Two-Lane Blacktop on kuvattu varmalla kädellä jokaista kameranliikettä myöten valmiiksi häkellyttävän kauniisti. Kuvaajina ovat Jack Deerson ja Gregory Sandor, jälkimmäistä ei tosin mainita lopputeksteissä. Elokuvan hienovaraisissa otoksissa jokainen värisävy, rekvisiitan sijoitus ja taustalla näkyvät sivuhenkilöt ovat merkitseviä. (Toistuva näkymä on vanhan Chevroletin ympärille kuin muurahaiset sokerille kerääntyvät ekstrat). Hellman on itse leikannutkin elokuvansa, eikä ole jättänyt filmiin yhtään tyhjää hetkeä: Two-Lane Blacktopissa hiljaisuus puhuu ja puhuttelee. Elokuvan tyylillinen yhtenäisyys ja ihailtava täydellisyys ovat samalla kertaa klassista ja vapaan modernia: ilmavaa, hengittävää, alati laajentuvaa — ja oman tilansa katsojan kanssa jakavaa. (En puolestani jaa sitä jossain esitettyä mielipidettä, että elokuva olisi sisäänpäin kääntynyt.)
Kustom Kar Kommandos
Kuvaava esimerkki edellisestä on autotarinan matkanteko ja Chevyn sisällä tapahtuva kuvaus. Sisäotoksia varten käytettiin toista, samanmerkkistä autoa, joka muunneltiin kameraa varten sisältä avarammaksi. Kerrankin syntyy tunnelma, että katsoja on mukana kyydissä. Samaan vaikutelmaan autosta asumuksena ja tien päällä oleminseen elämäntyylinä pyrki hieman myöhemmin Steven Spielberg hienossa Sugarland Expressissä (1974) ja äskettäin David Cronenbergin nykyajan scifi Cosmopolis (2012).
Tässä yhteydessä huomioitava on myös Kenneth Angerin 1965 tekemä lyhytfilmi autofetisismistä, Kustom Kar Kommandos, josta moottorin pyttyjen ja sylinterien ”autoeroottinen” ihailu ja vaihdetangon lupaama potenssi on Mark Cousinsin ”elokuvan DNA:n” tyyliin siirtynyt Hellmanin filmiin — tosin vailla Angerin kolmeminuuttisen puuterihuiskunpehmeää feminiinisyyttä. Two-Lane Blacktop on läpitte maskuliininen elokuva.
Psykedeliaa Two-Lane Blacktopista ei löydy. Huumeetkin ovat mukana vain Warren Oatesin esittämän maantiekiitäjän GTO:n takatuupparista löytyvien taskumattien cocktail-yhdistelmissä. Hipit riisutussa tietarinassa mainitaan, mutta pääosassa ovat vain autot ja niiden kyytiläiset. Autot luetellaan kunniapaikalla krediittien viimeisinä. Erikoislaatuinen nimi filmille tulee vuoden 1955 kustomoidusta Chevroletista, jonka Richard Ruth rakensi tätä varten. Samaa autoyksilöä käytettiin myöhemmin George Lucasin Svengijengi 62 –filmissä (American Graffiti, 1973) Bob Falfan (Harrison Ford) ajokkina.
Avaruusalusta tai Batmanin haarniskaa muistuttavan Chevyn kyydissä istuvat Kuski ja Mekaanikko. Matkarahaa kerätään Uuden Meksikon Santa Fe:stä Tenneseen Memphisiin haastamalla paikallisia laittomiin kiihdytysajoihin, joita pidetään lentokenttien suorilla. Autoradiosta soi yöllä Doorsin Moonlight Mile ja päiväsaikaan Kris Kristoffersonin alkuperäisversio Me and Bobby McGeestä.
Two-Lane Blacktop on laulajina tunnetun pääparin ainoa elokuva. James ”Fire and Rain” Taylor on Kuski (The Driver), tärkeimpään rooliin matkan aikana nouseva hiljainen autonkuljettaja. (Myöhemmin Walter Hillin Keikkakuskin (The Driver, 1978) pääosassa Ryan O’Neal ja Drive-elokuvan (2011) Ryan Gosling on nimetty rooliluettelossa vain ”drivereiksi”.) Beach Boys -yhtyeen ainoa oikea surffari Dennis ”Pacific Ocean Blue” Wilson esittää Mekaanikkoa (The Mechanic) vakuuttavasti. Kumpikin on ohjattu kameran eteen pelkistettyinä hahmoina, persoonallisina jokamiehinä.
Wilsonin Mekaanikko on rennompi, sopeutuva ammattilainen, joka tuntee myös naiset. Taylorin Kuski on yksinäisempi susi, erikoismies, joka monomaanisuudessaan löytää yhteyden ihastukseensa vain autonsa välityksellä ja hetkellisesti. Molemmat amatöörit sopisivat pitkien hiustensa ja roomalaisten profiiliensa puolesta ”malleiksi” ranskalaisen Robert Bressonin myöhäisteoksiin. Vaikutelmaa tukee myös parin taipumus pitkiin hiljaisuuksiin. ”Oikeat” näyttelijät eivät olisi täyttäneet Kuskin ja Mekaanikon istuimia näin hyvin.
Toki Hellman käyttää myös ammattilaisia – ja loistavasti. Amerikkalaisten filminäyttelijäin terävimpään kärkeen kuulunut Warren Oates tekee yhden hienoimmista rooleistaan filmin tekovuonna julkistetun keltaoranssin Pontiac GTO:n kuljettajana, joka kertoo jokaiselle liftarille erilaisen tarinan itsestään. Oates on liukas matkalainen, jonka itsetehostuksen tarpeessa on puolet epätoivoa ja puolet selviytyjää. ”Jollen kohta vakiinnu, menen sekaisin”, hän toteaa itsekin. GTO, kuten häntä elokuvassa kutsutaan, näyttää aluksi Kuskin ja Mekaanikon maantiestalkkerilta, konnalta perinteisessä mielessä. Mutta Hellman ei tyydy tässäkään kaavamaisuuksiin. Päähenkilöiden ja GTO:n välille syntyy haastava kisa (panoksena Chevyn ja Pontiacin omistuspaperit), mutta reissun päällä myös luottamus. Se näkyy yhteisten kilometrien tieveljeyden tuottamana toinen toisensa tukemisena.
La donna è mobile
Vain 25-vuotiaana oman käden kautta kuollut, oikeassa elämässä laulaja-näyttelijä Art Garfunkelin tyttöystävänä tunnettu Laurie Bird hahmottaa herkästi liftaritytön roolin. Bird on tässä vielä sweet sixteen, jolle autosta toiseen hyppääminen on häilyvyyttä määrittävä luonteenpiirre. La donna è mobile! Bird esiintyi myöhemmin vielä Monte Hellmanin elokuvassa Cockfighters (1974), jossa Two-Lane Blacktopista olivat mukana myös Oates ja Harry Dean Stanton. Stanton esittää tässä GTO:n polvea hipelöivää ja pian Pontiacin kyydistä putoavaa liftaria.
Jos mainitsin edellä myös Bressonin, tuon filmitaiteelle pyhän nimen, se johtuu siitä eleettömyydestä ja selittämättömyydestä, joka huokuu Monte Hellmanin elokuvan joka metriltä. Mitään turhaa ei näytetä, vain välttämätön. Kun Laurie Birdin liftari loppupuolella istuu kahvilaan ja löytää viimeisen kyydin, se tapahtuu sanoitta, muutamalla katseella. Kuvaavaa on, että Birdin mukaansa poimivasta moottoripyöränuorukaisesta (yhden levyn tekijä Kreag Caffey) näemme kasvot vain ohimennen kahvilaan sisään tullessa. Silti tässä katseiden kohtaamisessa on lopullisuuden (tai pikemmin uuden alun) tuntu. Bird ja katsojalle tuntematon moottoripyöräilevä ”mätsäävät” silminnähden paremmin keskenään kuin tytön pariksi pyrkineet, autoihinsa konsolipelaajanörttien innolla keskittyneet kulkurit Kuski ja Mekaanikko – tai jo keski-ikäisen Oatesin GTO. Liftari on nyt jopa valmis luopumaan ainoasta kiinnikkeestään, mukanaan kantamastaan omaisuudesta. Tytön iso merimieskassi ei mahdu moottoripyörän kyytiin.
Two-Lane Blacktop on vuoden tärkeimpiä julkaisuja, kuljeskeluelokuvien Citizen Kane. Sen saaminen dvd-levylle on juhlan arvoinen kulttuuriteko. Autokisan varjolla ja siihen syventyen Monte Hellman piirtää katsojan eteen yllättävän selvänäköisen ajankuvan, pyörien päälle nostetun kokovartalopotretin 70-luvun vaihteen Yhdysvalloista. Chevroletin ja Pontiacin kyytiin näyttää matkalla mahtuvan läpileikkaus suuren lännen koko kansasta.
Kohtaus kohtaukselta, jakso jaksolta Monte Hellman valmistelee teostaan vastaansanomattoman kiinteäksi kokonaisuudeksi. Katsoja on otettu ja lumoutunut jo kauan ennen sykähdyttävää loppukuvaa, jota voi myös loppunousuksi tai oikeammin loppukiidoksi kutsua. Harmonisen, lakonisuudessaan tiukan dynaamisen filmin päätöksenä James Taylorin Kuskin eksistentiaalinen syöksy ottaa vatsanpohjasta.
Voi vain kuvitella, miltä filmi on ensi-illassaan suurelta kankaalta näyttänyt! Mutta dvd-levyn kaunis ja tarkka laajakuva on enemmän kuin toiseksi paras vaihtoehto. Nyt seuraa spoilereita. Kiihdytysajo on alkamassa. Chevy ja haastaja vierekkäin autossaan lentokentän asvaltilla. Kuski istuu yksin etupenkille, katsoo eteensä, sitten vasemmasta sivuikkunasta. Valkokankaalta yksityiskohdat erottaisi paremmin, mutta kaukana näkyy hiukan epämääräisesti iso rakennus, talli tai hangaari, pysäköityjä autoja ja aitauksessa laiduntavia hevosia. Kuski vetää sivuikkunan umpeen. Sen sulkeutumisesta kuuluva tukahtunut kolaus on kuin arkku tai hautaholvi pantaisiin kiinni. Äänet häviävät kuin ilma autosta, Kuskin laskiessa kätensä vaihdekepin nupille.
Rytmittävät, toistuvat otokset kiihdytysajojen startista omatekoisine lähtömerkinantoineen vievät ajatukset automaattisesti Nicholas Rayn Nuoren kapinallisen (1955) kohtalokkaaseen automittelöön, ”chicken runiin”. Two-Lane Blacktopissa on vuorossa yhä mykkä otos autojen välissä lähtölupaan valmistuvasta valkoisiin pukeutuneesta nuorukaisesta. Hän hyppää ilmaan ja heilauttaa merkiksi käsiään nytkyen kuin uskonnollisessa ekstaasissa. Auto liikkuu, liike muuttuu hidastukseksi, jonka huomaamme ensimmäisenä Kuskin hiussuortuvien aaltoilusta. Kesken kiidon otos pysähtyy stilliin ja — kuin filmi sulaisi kamerassa — kuva palaa puhki. Lopputekstit pyörivät mustaa vasten.
Miten Kuskin kävi? Onko kyseessä Two-Lane Blacktopin vastine Easy Riderin tai James William Guercion Moottoripyöräcowboyn (Electra Glide in Blue, 1973) päätöksille? Tai vain viittaus Mekaanikon ja Kuskin kohtaloihin, matkan jatkumiseen hamaan loppuun saakka, kunnes elämä pyörii filminauhana silmissä? Ei voi olla muistamatta liftaritytön kanssa motellissa yhteisen yön viettäneen Mekaanikon sanoja, kun hän varoitti Kuskia rakastumasta tähän: ”She will burn you – poltat näppisi!”
Kuljeskeluelokuvan Citizen Kane
Monte Hellman, s. 1932, sai mahdollisuutensa elokuva-alalle Roger Cormanin siipien alla, niin kuin moni muukin amerikkalainen nykyäänkin vaikuttava tekijä: Francis Ford Coppola, Martin Scorsese, Joe Dante, Peter Bogdanovich, Jonathan Demme, James Cameron, Curtis Hanson, John Sayles, Ron Howard. Hellman opiskeli Stanfordin yliopistossa draamaa ja elokuvaa Kalifornian Los Angelesin yliopistossa (UCLA). Leikattuaan Cormanin filmejä, hän sai mahdollisuuden tehdä muutaman oman. Two-Lane Blacktopin ohella kuuluisimmat ovat uuswesternit, halpatuotantoina syntyneet He ratsastivat läpi luotisateen (Ride in the Whirlwind, 1965) ja Hän ampui ensin (The Shooting, 1966), joissa näytteli nuori Jack Nicholson (myös ensin mainitun käsikirjoittaja). Two-Lane Blacktopista on tullut kestävä kulttiklassikko, joka ansaitsee enemmän näkyvyyttä.
Hellman on näihin päiviin saakka jatkanut filmintekoa, mutta pienine budjetteineen ja omaperäisen tekotapansa vuoksi elokuvat ovat jääneet enimmäkseen huomiotta — ja yleisöttä. Viimeisin Road to Nowhere (2010) keräsi Yhdysvaltojen lippuluukuilla vain muutaman kymmenentuhatta dollaria. Yritä nyt siinä sitten tehdä uutta! Peter von Baghin mielestä Hellman on ”Hollywoodin merkittävimpiä uhreja”, jonka filmografia on aivan liian lyhyt. Ohjaaja vieraili Sodankylän Midnight Sun –filmifestivaalilla jo vuonna 1988.
”Westernin ja autoiluelokuvan välillä ei minusta ole suurtakaan eroa. Minulle kaikki elokuvat ovat road-movieita.” – Monte Hellman teoksessa Sodankylä, ikuisesti (Peter von Bagh, WSOY 2010).
”Monte Hellman on hyvin lahjakas ja samaan aikaan sekä tunteellinen että idealistinen. Hän on yksi Hollywoodin parhaimmista ohjaajista, vaikkei hän olekaan menestynyt samalla tavalla kuin monet häntä lahjattomammat tekijät. Hän ei ajattele tippaakaan kaupallisesti, mutta hänen teoksensa ovat nerokkaita.” – Roger Corman teoksessa Sodankylä, ikuisesti (Peter von Bagh, WSOY 2010).
Monte Hellmanin Two-Lane Blacktopista sanottua:
”Eksistentiaalinen road movie, 1960-luvun lopun ja 1970-luvun alun vastakulttuurisen tie-elokuva-aallon jalostunein saavutus. Kaikki ylimääräinen on karsittu, jäljellä on vain hypnoottinen keskitys autoihin ja ajamiseen… Hellman kuvasi elokuvan Techniscopena, jota hän piti maisemapanoraamalle ihanteellisena formaattina kuvan leveyden, terävyyden ja syvätarkkuuden vuoksi… teoksen valmistuttua Universalin pääjohtaja Lew Wasserman määräsi sen suppeimpaan mahdolliseen levitykseen. Yksi 1970 –luvun suurista amerikkalaisista elokuvista jäi suurelle yleisölle lähes tuntemattomaksi.” — Antti Alanen, Elokuvaopas, Otava 1995 ja 2005
”Ohjaaja-leikkaaja Monte Hellman tutkailee Two-Lane Blacktopissa tunteikkaasti outoa ja joskus pateettistakin, temppuilun ja huijausten täyttämän katurallin maailmaa… Paljon tarinan merkityksestä laskeutuu Oatesin harteille ja hän kantaa sen mestarin ottein loistavassa suorituksessaan.” – Variety
”…Hellman on vähemmän kiinnostunut allegoriasta (luokka- ja sukupolvitörmäyksistä, kuten Easy Riderissä) tai autokisasta itsessään (se vain haihtuu pois) kuin siitä mystillisestä prosessista, jossa haaste hienovaraisesti käy läpi metamorfoosin ja muodostuu pakkomielteeksi. Itseensä sulkeutuneena, itseensä keskittyneenä ja itsetuhoisena (kuten viimeinen otos filmin juuttumisesta kameraan ja palamisesta antaa ymmärtää) se on absoluuttisen vangitseva. — Tom Milne, Time Out
”Ei todellakaan minään keskiverto takaa-ajoleffana Two-Lane Blacktop saattaa olla Monte Hellmanin hienoin elokuva. Oates, joka on Hellmanin läheinen ystävä ja pääosan esittäjä melkein kaikissa hänen filmeissään, on Two-Lane Blacktopissa suurenmoinen, roolissa on täydellinen sekoitus komediaa, mysteeriä ja säälittävyyttä… Odotukset tätä synkkää elokuvaa kohtaan olivat korkealla, studio kuvitteli uuden Easy Riderin olevan käsillä. Esquire-lehti teki filmistä kansikuvajutun, painoi Wurlitzerin käsikirjoituksen lehteen kokonaisuudessaan, ja kutsui filmiä vuoden elokuvaksi… Two-Lane Blacktop on hyvin samantapainen kuin suosittujen eurooppalaisten eksistentialistisen elokuvan tekijöiden filmit, mutta häilyvä amerikkalainen ”art house” –yleisö pysyi laumoina poissa, pitäen selvästikin parempana, että heidän vakavat psykologiset draamansa ovat vain tuontitavaraa ulkomailta. – Virgin Film Guide
”Tiellä itsessään on Two-Lane Blacktopissa todellinen identiteetti, kuin se olisi paikka, jossa eletään, eikä vain tapa liikkua… tämän elokuvan neljälle ihmiselle tie, sanalla sanoen, on koti. – Roger Ebert
”Two-Lane Blacktop on kipeänkoskettavien, puhuttelevien maisemien ja absurdisti jähmettyneiden henkilöhahmojen elokuva.” — J. Hoberman, Village Voice
”Tämä Monte Hellmanin jännittävä eksistentialistinen tie-elokuva, jossa on Rudolph Wurlitzerin ja Will Corryn mainio käsikirjoitus ja suosikkini Warren Oatesin rooleista, näyttää jopa paremmalta nyt kuin se näytti vuonna 1971. – Jonathan Rosenbaum, Chicago Reader
(HB)