Tiedän, mitä Homer Simpson sanoisi Benjamin Buttonin uskomattomasta elämästä, joka keräsi kolmetoista Oscar-ehdokkuutta, mutta voitti niitä vain lavastuksesta, maskeerauksesta ja kuvatehosteista.
Tiedän, mitä Homer Simpson sanoisi Benjamin Buttonin uskomattomasta elämästä, joka keräsi kolmetoista Oscar-ehdokkuutta, mutta voitti niitä vain lavastuksesta, maskeerauksesta ja kuvatehosteista. Itse katsojana tunsin vanhenevani monella vuodella ohjaaja David Fincherin loputtomasti tahkoavan kuvitteellisen elämäntarinan äärellä.
Benjamin Button kertoo miehestä, jonka elinkaari kulkee päinvastoin kuin meillä muilla. Pohjana on kirjailijamestari F.Scott Fitzgeraldin kriittinen elämänmuodon ja ajankuvan satiiri, joka ilmestyi novellina 1921. (Suomentamaton alkuteos löytyy Googlen Teoshausta.)
Kolmituntisena elokuva vanuttaa aihetta alkutekstin iskevyydestä lavean nostalgiseksi ja itkuiseksi melodraamaksi. Benjamin Button on Forrest Gumpin tyyppinen sankari vastoin tahtoaan. Ei Fincherin filmistä silti synny jälkimmäisen kaltainen viihdyttävä pikareski, vaan pelkkä pittoreski silmän ilo.
Brad Pitt ei pääse Buttonina loistamaan, koska maski nousee elokuvan tähdeksi. Päähenkilöllä ei myöskään ole muita ominaisuuksia kuin erikoisuutensa. Button syntyy vanhuksena ja ikääntyy lapsuuteen. Silti tarinan naiset sulavat miehen ryppyisissä käsissä.
Maskit pääosassa
Kenties Buttonin elokuvallinen lauhkeus on hyvitystä niille, jotka saivat painajaisia Fincherin Se7enistä? Luotuaan hienon filmin, ohjaaja tekee seuraavaksi jotain kliinistä ja tyhjänpäiväistä. Se7enin perässä tuli The Game ja Fight Clubin jälkeen Panic Room. Nyt lattea Button seuraa erinomaista Zodiacia.
Greg Cannomin maskeeraus on vaikuttavaa ja ikäkausien kuvamanipulointi uskomatonta. Silti hämmästys muuttuu haukotukseksi. Tarinan ja henkilöidenhän tässä piti olla pääasia? Jollei kyseessä ole kauhu tai muu fantasia, yletön naamiointi ja digitaalinen ulkonäön muokkaus vain haittaavat näyttelijää ja tulevat katsojan ja elokuvakerronnan väliin.
Vanhemmissa filmeissä ei haittaa, että langat näkyvät. Se hyväksytään filmin ja yleisön välisenä sopimuksena. Citizen Kanessa 25-vuotias Orson Welles ikääntyy vahanukkemaiseksi, mutta klassikko pysyy koossa. Pienessä suuressa miehessä Dustin Hoffman on vakuuttava satavuotias intiaanivanhus. Digivallankumouksen jälkeen katsojan on vaikeampi antaa anteeksi. Hienovarainen keinovanhentaminen on erityisen hankalaa. Se nähtiin niinkin hyvissä elokuvissa kuin Tunnit ja Brokeback Mountain. Arkiuskottavuutta tavoitteleva Benjamin Button on huono esimerkki elokuvarealismin ja filmifantasian rinnakkaiselosta. Jos syö kummastakin kupista, voi maha mennä sekaisin.
Tunnesiirapin tsunami
Fincher on valinnut elokuvaansa nykyfilmin omaperäisimmät ja vahvimmat naiset, brittiläisen Tilda Swintonin ja australialaisen Cate Blanchettin. Swinton on erinomainen, mutta Blanchettin rooli on heikoin, mitä häneltä on nähty. Nelikymppisen nuorentaminen posliinikasvoiseksi tytön hupakoksi on näyttelijän kannalta nolostuttavaa. Blanchett ottaa asentoja 40-luvun balettitähtenä, mutta yritys kalpenee Punaisten kenkien kaltaisen tanssiklassikon rinnalla. Sairaalavuoteen vanhuksena en Blanchettia tunnistanut. Kuolevan viime henkosten uuvuttava kelaaminen läpi filmin tuo lisää jäseniä eutanasiayhdistykseen.
Fincherin olisi kannattanut suitsia käsikirjoittaja Eric Rothin rönsyt ja pysyä Fitzgeraldin alkutekstissä. Käyttämällä kehyskertomuksena Katrina-hurrikaanin tuhotulvia New Orleansissa, Fincher ja Roth tekevät mauttoman sentimentaalista Titanic-viihdettä. Aidoista kärsimysnäytelmistä puristetaan tekokyyneliä. Kun Pitt ja Blanchett joutuvat jossain Aasiassa ravintolan terassilla rankkasateeseen, katsoja odottelee tsunamia vierailevaksi tähdeksi.
Benjamin Button ei näytä ja kerro, vaan osoittaa ja selittää. Takautumiin laskostuvat kuvat puhutaan kertojan äänellä puhki. Kohottuneisiin hetkiin rahdataan kolibri ja sen siiveniskut elon äärettömyyden symboliksi. Alexandre Desplatin siirappisen musiikin alleviivauksista huolimatta kertomuksen viesti jää epäselväksi.
Kehityskaarensa päässä Benjamin Button on lysähtänyt pieneksi. Ryhti on huono, naamalla näppylöitä, ajatukset hajamielisiä. Hoitajat sanovat, ettei Button enää pidä koskettelusta. Dementiaa epäillään, mutta tavalliselta puberteetilta se maistuu.
Boooooooring!, sanoisi Homer. (HB)