Ris­ti­rii­tai­sen vas­taa­no­ton saa­nut Alek­san­te­ri peit­toaa men­nen tul­len sa­ma­na vuon­na saa­pu­neen Troian. Ih­me kyllä jo­pa par­ja­tun ker­to­jan käyttö (Ant­ho­ny Hop­kins) pa­ran­taa muu­ten vääjäämättä tur­han laa­jak­si ai­heek­si muo­dos­tu­van myy­tin pu­ris­ta­mis­ta elo­ku­va-a­jan puit­tei­siin. Do­ku­men­ti­no­mai­suus nos­taa ta­val­laan tämän yh­dek­si hie­noim­mis­ta his­to­rial­li­sis­ta elo­ku­vis­ta. Ho­mo­sek­suaa­li­nen si­vu­juon­ne­kin on vain so­pi­va maus­te, jo­ka an­taa dra­ma­tur­gial­le au­tent­tis­ta tun­net­ta. Tämä oli ajan ta­pa, sa­noi­vat kak­si­nais­mo­ra­lis­tit sit­ten muu­ta. Poi­ka­rak­kaus on sitä pait­si ku­vat­tu hie­no­tun­tei­ses­ti. Alek­san­te­ri sentään ke­syttää Bu­ke­fa­lok­sen sa­maan ta­paan kuin Ro­xan­nen­sa. Alek­san­te­rin esittä­mi­nen an­ti­ras­tis­ti­na voi ol­la tur­han kau­kaa­haet­tua, mut­ta se­kin on hy­vin kir­joi­tet­tu. Jos­pa ai­kan­sa suu­rin maail­man­val­loit­ta­ja oli­kin pa­ra­dok­saa­li­ses­ti Jee­suk­sen edelläkä­vijä.