John­ny Cash oli ris­ti­rii­tai­nen hah­mo, ikui­nen ka­pi­nal­li­nen, ja sik­si kai hä­nen kar­hea ka­ris­man­sa on vielä hau­dan ta­kaa­kin niin elin­voi­mais­ta sort­tia, mie­hekäs ja to­si.

Kant­ri­pyhättö Grand Ole Op­ryn ramp­pi­va­lo­ja do­pingpäissään pot­kis­kel­lut räyhääjä oli myös har­ras kris­tit­ty. En­simmäi­nen avio­liit­to ei kestä­nyt, mut­ta toi­nen on­nis­tui. Ju­ne Car­ter ja Cash pi­tivät yhtä lop­puun saak­ka. John­ny kuo­li syys­kuus­sa 2003, vain neljä kuu­kaut­ta Ju­nen jäl­keen.

Van­ha pol­vi tun­tee Cas­hin­sa mut­kan kaut­ta. Tap­sa Rau­ta­vaa­ra le­vyt­ti elämä­ker­tae­lo­ku­val­le ni­men an­ta­neen Cas­hin sä­vel­lyk­sen I Walk the Li­ne vuon­na 1962 rek­ka­kus­kien klas­si­kok­si ni­mellä Yö­lin­jal­la. 60-lu­vun lo­pus­sa ra­dios­sa soi meillä­kin hu­mo­ris­ti­nen A Boy Na­med Sue Cas­hin remp­seänä li­ve­tul­kin­ta­na San Quen­ti­nin van­ki­la­kon­ser­tis­ta.

Cash pää­si rait­tiim­man elämän al­kuun ja ko­ki us­koon­tu­lon. Omien sa­no­jen­sa mu­kaan ”­maal­li­nen mu­siik­ki ei enää kiin­nos­ta­nut”. Kuo­le­mat­to­mia lau­lu­ja sen enempää kuin hit­tejäkään ei 70-80 -lu­vuil­la syn­ty­nyt, mut­ta tv-e­siin­ty­mi­set ja kon­ser­tit ve­tivät yhä vä­keä.

Vii­mei­sen re­nes­sans­sin­sa ja suu­rim­man maail­man­laa­jui­sen suo­sion­sa Cash saa­vut­ti kypsässä iässä, kun Rick Ru­bi­nin tuot­ta­mat Ame­ri­can Re­cor­dings -le­vy­tyk­set al­koi­vat il­mes­tyä 1994-2002. Ru­bin rii­sui kant­ri­le­gen­dan lau­lut viih­teel­li­sistä so­vi­tuk­sis­ta. Iki­vih­rei­den ja uu­den rock­su­ku­pol­ven sä­vel­mien ko­rut­to­mis­sa tul­kin­nois­sa kuu­lui elämän­ko­ke­muk­sen auk­to­ri­teet­ti, mut­ta myös lä­he­nevän lo­pun tuo­ma kos­ket­ta­va hau­raus.

En­nak­ko­luu­lo­ton ko­kei­li­ja Cash oli ol­lut aiem­min­kin. Hän ei ää­nittä­nyt de­byyt­tiään Nash­vil­les­sa, kant­rin Me­kas­sa, vaan blue­sis­ta tun­ne­tus­sa Memp­hi­sissä, sa­mal­la Su­nin stu­diol­la, jos­ta tu­li­vat myös El­vik­sen, Carl Per­kin­sin ja Jer­ry Lee Lewi­sin ta­pai­set roc­ka­rit. Cash oli pio­nee­ri tee­ma­le­vy­jen teos­sa, ai­hei­na rau­ta­tiet ja vil­li län­si. Bit­ter Tears –­le­vy­tys sisäl­si pro­tes­ti­lau­lu­ja in­tiaa­nien koh­te­lus­ta. Cash oli neljä­so­sal­taan che­ro­kee-hei­moa. Jon­kin­lai­sia tee­ma­le­vyjä tai­si­vat ol­la myös hä­nen van­ki­la­kon­sert­tin­sa, Fol­som Pri­son ja San Quen­tin.

Ju­ma­la, rak­kaus, mur­ha

Walk the Li­ne kes­kit­tyy uran al­ku­puo­leen, lap­suu­des­ta ai­na Fol­so­min van­ki­lan keik­kaan vuon­na 1968. Täh­teä la­val­le odot­ta­van kon­na­kaar­tin tö­mis­te­ly yl­tyy lä­hes mel­la­kak­si, sillä ai­kaa kun Cash muis­te­lee ta­ka­huo­nees­sa lap­suut­taan, en­sias­ke­liaan esiin­tyjänä sekä pitkä­kes­tois­ta ko­sio­riit­tiä Ju­ne Car­te­rin val­loit­ta­mi­sek­si.

Ja­mes Man­gol­din fil­mi on jat­koa sel­lai­sil­le po­pu­laa­ri­mu­sii­kin muo­to­ku­vil­le kuin Bud­dy Hol­ly Sto­ry, Pat­sy Cli­nes­ta ker­to­va upea Sweet Dreams ja Jer­ry Lee Lewis –k­ro­nik­ka Great Balls of Fi­re. Walk the Li­ne ei ole ta­ri­nal­taan tai to­teu­tuk­sel­taan yhtä len­no­kas, mut­ta Man­gol­din elo­ku­va kestää vah­vo­jen pääo­sa­suo­ri­tus­ten va­ras­sa.

Sekä Os­car-voit­ta­ja Ree­se Wit­hers­poon että Os­car-eh­do­kas Joa­quin Phoe­nix ovat elo­ku­vas­sa tuo­rei­ta ja pi­laan­tu­mat­to­mia. Mo­lem­pien ura on jän­nittävässä vai­hees­sa, kum­mat­kin ku­kois­tuk­seen puh­kea­mas­sa vaa­ti­vam­pien roo­lien kan­ta­jik­si.

Kul­mik­kaan ko­mea Phoe­nix omaa Cas­hin roo­liin tar­vit­ta­vat raa­mit. Yh­teistä tun­tuu ole­van myös herk­kyys ja elämän­koh­ta­lot. Esi­merk­kinä hil­jai­sek­si vetävä koh­taus, jos­sa roo­li­hen­kilö-Cash muis­te­lee nuo­re­na kuol­lut­ta vel­jeään, ja ken­ties näyt­te­lijä omaan­sa, traa­gi­ses­ti me­neh­ty­nyttä lah­jak­kuut­ta, Ri­ver Phoe­ni­xia.

Ree­se Wit­hers­poon ei suos­tu blon­di­roo­lien van­gik­si. Hol­lywoo­din ykköstäh­dek­si yh­dessä yössä nous­sut Wit­hers­poon tai­taa no­pea ko­mii­kan, mut­ta on myös tin­kimätön draa­manäyt­te­lijä, jon­ka viehä­tystä vain lisää hä­nestä huo­ku­va täy­sipäi­syys ja kons­tai­le­mat­to­muus. Phoe­nix ta­voit­taa la­vae­si­tyk­sissä Cas­hin ko­rut­to­muu­den, mut­ta Wit­hers­poon osaa Ju­ne Car­te­ri­na oi­keas­ti lau­laa. Car­te­rin mu­siik­ki­su­vun mer­ki­tys on ol­lut suu­ri ame­rik­ka­lai­sel­le kant­ril­le. Sä­veltäjänä­kin kun­nos­tau­tu­nut Ju­ne jää fil­missä Cas­hin var­joon, mut­ta Walk the Li­ne osoit­taa, että Car­te­rin per­he oli mie­hen pe­las­tus.

Cash eh­ti kir­joit­taa kak­si­kin elämä­ker­ta­teos­ta, jo­ten ta­ri­naa riittäi­si jat­ko-o­saan­kin. Mu­sii­kil­li­nen elämä­ker­tae­lo­ku­va tus­kin voi pa­rem­paa ai­het­ta saa­da kuin lau­lu­mes­ta­rin, jon­ka ko­koel­ma­le­vy­jen sar­ja kan­taa ni­miä Ju­ma­la, Rak­kaus ja Mur­ha. Niistä kai­kis­ta Cash lau­loi an­tau­muk­sel­la. (HB)