Li­be­raa­lis­ti to­tuu­teen suh­tau­tu­va tai­dek­rii­tik­ko (C­laes Bang) mat­kaa rik­kaan lii­ke­mie­hen kar­ta­nol­le uu­ni­tuo­re sydä­nystävä (E­li­za­beth De­bic­ki) mu­ka­naan. Pe­rillä avau­tu­va lau­ta­pe­li on yhtäläi­sissä mää­rin tot­ta ja va­let­ta, mut­ta ky­sy­mys kuu­luu voit­taa­ko lo­pul­ta sa­tu vai sa­la­juo­ni.

Kieh­to­van ar­voi­tuk­sel­li­ses­ti avau­tu­va ker­to­mus pitää yllä mie­len­kiin­toa ek­sent­ri­sillä hah­moil­laan ja kauas ta­va­no­mai­suu­des­ta tähtää­villä päämää­rillään, joi­ta on help­po ar­vail­la, mut­ta vai­kea ymmärtää ja mah­do­ton­ta en­na­koi­da. Va­kaal­la kä­dellä loih­dit­tu film noir -hen­ki­nen ee­pos välttää täpäräs­ti teennäi­syy­den ka­ri­kot ja tait­te­lee au­ki sa­tu­mai­sen tut­kiel­man­sa ten­hoa­vas­ti vii­meistä tap­pa­vaa pa­pe­ri­haa­vaa myö­ten. Tämä oli­si hel­pos­ti voi­nut jäädä uni­sek­si ja tees­ken­te­leväk­si, mut­ta lop­pu­tu­los on viih­dyttävän ar­vaa­ma­ton ja niin ta­ri­nal­taan kuin au­dio­vi­suaa­li­sel­ta kuo­sil­taan viit­se­liääs­ti pu­not­tu.

E­lo­ku­va pe­rus­tuu Char­les Wil­le­for­din ro­maa­niin "T­he Burnt Oran­ge He­re­sy" (1971).