E­dward Zwic­kin elo­ku­va poh­jaa Nec­ha­ma Te­cin tie­to­teok­seen val­ko­venäläis­ten Biels­kin vel­jes­ten metsäp­ri­kaa­tis­ta. Tec haas­tat­te­li mu­ka­na ol­lei­ta 50 vuot­ta ta­pah­tu­mien jäl­keen. Jou­kos­ta 1200 pe­las­tui.

Tu­via, Zus, Asael ja Aron Biels­ki kerä­sivät nat­sien 40-lu­vun alus­sa mie­hittämällä Val­ko-Venäjällä ympä­ril­leen kas­va­van jou­kon ge­tois­ta paen­nei­ta juu­ta­lai­sia. Kir­jan ja elo­ku­van ni­mi Uh­ma il­mentää sitä har­voin muis­tet­tua asiaa, että juu­ta­lai­set eivät ol­leet vain nat­sien tah­dot­to­mia uh­re­ja, vaan osa­si­vat myös puo­lus­tau­tua, tar­vit­taes­sa vä­ki­val­tai­ses­ti.

Na­li­boc­kan metsässä lei­riy­ty­vistä juu­ta­lai­sis­ta val­tao­sa oli ta­val­li­sia ih­mi­siä, jou­kos­sa nai­sia, van­huk­sia ja lap­sia, joi­ta asei­ta ja muo­naa nat­seil­ta ja ympäröi­vistä ky­listä hen­kensä uhal­la hank­ki­vat par­ti­saa­nit suo­je­li­vat. Ko­ko ajan oli py­syttävä liik­keellä, kos­ka Sak­san ar­mei­ja ympäröi kaik­kial­ta. Biels­kin vel­jes­ten joh­ta­ma jouk­ko ei voi­nut luot­taa ympä­ristö­ky­lien tu­keen, sillä kol­la­bo­raat­to­rit toi­mi­vat nat­sien ha­luk­kai­na il­mian­ta­ji­na ja juu­ta­lais­ten aut­ta­mi­ses­ta kiin­ni saa­tu­ja odot­ti kuo­le­man­ran­gais­tus.

Ku­ten Su­san­na Vä­limä­ki osoit­ti teok­ses­saan Mi­ten so­ta soi (Tam­pe­re Uni­ver­si­ty Press 2008), Ste­ven Spiel­berg ei Pe­las­ta­kaa so­ta­mies Rya­nis­sa (1998) kek­si­nyt ta­paa, mi­ten ku­va­ta so­ti­laan kuu­rou­tu­mis­ta pom­mien räjäh­del­lessä. Kei­noa käyt­ti jo Elem Kli­mov mo­der­nis­sa so­tak­las­si­kos­sa Tu­le ja kat­so (1985). Nyt Edward Zwick kierrättää temp­pua edel­leen näyttäessään mi­ten Da­niel ”­Bond” Grai­gin esittämä to­del­li­sen so­dan san­ka­ri Tu­via Biels­ki het­kel­li­ses­ti me­nettää kuu­lon­sa sak­sa­lais­pom­mi­ko­nei­den kes­ki­tyk­sessä.

Yh­teys Kli­mo­viin ei lie­ne sat­tu­maa. Uh­ma kä­sit­te­lee sa­maa toi­sen maail­man­so­dan ajan­jak­soa ja sa­mal­la rin­ta­mal­la. Zwic­kin sinänsä sho­kee­raa­vat otok­set sak­sa­lais­ten hä­vittä­mistä ky­listä ovat kal­pea häiväh­dys siitä apo­ka­lyp­ti­sestä se­ka­sor­ros­ta, jon­ka Kli­mov vi­sioi pai­na­jaisnä­kyi­hinsä. Ruu­mis­ka­sat ja si­vii­lien jul­ma kos­to sak­sa­lais­ten kä­ty­reil­le löy­tyivät ne­kin tuos­ta mer­kittävämmästä ajan­jak­son venäläis­tul­kin­nas­ta.

B­lood Dia­mon­dis­sa ja Vii­mei­sessä sa­mu­rais­sa ha­vait­tu Zwic­kin vauh­di­kas seik­kai­lul­li­suus on käytössä Uh­man­kin toi­min­ta­koh­tauk­sis­sa. Metsäp­ri­kaa­ti jou­tuu jah­dat­tu­na puo­lus­tau­tu­maan pa­ko­ret­killään, mut­ta hyökkää it­se­kin sak­sa­lais­jouk­ko­ja vas­taan.

Viu­lun­soit­ta­ja metsässä

A­me­rik­ka­lai­set ja eng­lan­ti­lai­set ku­vaa­mas­sa venäläis­ten so­taa on eri­koi­nen ase­tel­ma. Ai­heen tar­joa­ma draa­ma to­ki so­pii Hol­lywoo­din kaa­vaan. Uh­ma on sel­viy­ty­mis­ta­ri­na, jos­sa pie­ni voit­taa suu­ren. Sa­mal­la se on ker­to­mus per­heestä, vel­jek­sistä, jot­ka op­pi­vat pu­hal­ta­maan yh­teen hii­leen. Tais­te­lu­jen lisäk­si mu­ka­na on uh­ka­roh­kei­ta kouk­kauk­sia vi­hal­li­sen kes­kel­le, kun tar­vi­taan lääk­keitä tai har­joi­te­taan sa­bo­taa­sia. Kos­tos­ta­kin on ky­se. Biels­kin vel­jek­set an­ta­vat sa­mal­la mi­tal­la heidän van­hem­pan­sa il­mian­ta­neil­le kol­la­bo­raat­to­reil­le.

Nais­ten ase­ma on ris­ti­rii­tai­nen. Toi­saal­ta he te­kevät osan­sa ruuan hank­ki­joi­na ja aseel­li­ses­sa­kin puo­lus­tuk­ses­sa, mut­ta jou­tu­vat myös alis­tu­maan par­ti­saa­nien ”­metsä­vai­moik­si” saa­dak­seen tur­vaa. Ras­kau­det sen si­jaan ovat ka­ruis­sa olois­sa kiel­let­tyjä.

Zwick tar­kas­te­lee juu­ta­lai­suut­ta, niin työvä­keä kuin in­tel­lek­tuel­le­ja, ja ku­vaa rak­kaut­ta poik­keu­so­lois­sa. Nuo­rem­man vel­jen Asae­lin (Bil­ly El­lio­tin tans­si­ja­poi­ka Ja­mie Bell) hää­koh­taus on yh­dis­telmä Viu­lun­soit­ta­ja ka­tol­la –­mu­si­kaa­lin su­ru­mie­listä ro­mans­sia ja Kum­mi­sedän leik­kaus­rat­kai­su­ja. Us­kon­nol­li­nen ri­tuaa­li sär­kyy Zus Bie­lin (X-Men: Wol­ve­ri­nen vi­hol­li­nen, eri­no­mai­nen Liev Sch­rei­ber) par­ti­saa­nien is­kiessä ko­ne­pis­too­lein nat­si­saat­tueen kimp­puun.

Pik­ku­ve­li Aro­nin (Pe­ter Pa­nis­sa ja Ros­vo­ruh­ti­naas­sa vi­lah­ta­nut Ron Weas­leytä muis­tut­ta­va Geo­ge Mac­Kay) kaut­ta Zwick voi ku­va­ta so­dan vai­ku­tus­ta nuo­reen – mikä oli Kli­mo­vin elo­ku­van suu­ri pro­jek­ti – mut­ta Uh­mas­sa tär­keä ai­he on vain si­vu­juon­ne.

Toi­von säi­lyttä­mi­nen on iso tee­ma, mut­ta Uh­man lop­pu­puo­lel­la tun­tuu yliam­mu­tul­ta rin­nas­taa metsäp­ri­kaa­tin mat­ka Moo­sek­sen vael­luk­seen lu­vat­tuun maa­han.

Kos­ket­ta­vien koh­taus­ten mer­kik­si soi Jos­hua Bel­lin rii­pai­se­va viu­lu. Jos­tain syystä näyt­te­lijät pu­hu­vat osit­tain venäjää, mut­ta pääa­sias­sa mur­teel­lis­ta eng­lan­tia. Se tun­tuu kum­mal­li­sel­ta komp­ro­mis­sil­ta ja kat­so­jan aliar­vioin­nil­ta. Päin­vas­toin kuin te­kijät lie­nevät aja­tel­leen, huo­no eng­lan­ti hait­taa sa­mais­tu­mis­ta. Sil­ti Uh­ma tun­tuu vil­pittömältä yri­tyk­seltä Zwic­kin kes­kin­ker­tai­ses­sa tuo­tan­nos­sa. (HB)