Kesällä 2012 viidenkympin rajapyykin tavoittava Tom Cruise osoittaa Mission Impossible – Ghost Protocolissa olevansa yhä sekä karismaattinen supertähti että erinomainen toimintasankari.
Kesällä 2012 viidenkympin rajapyykin tavoittava Tom Cruise osoittaa Mission Impossible – Ghost Protocolissa olevansa yhä sekä karismaattinen supertähti että erinomainen toimintasankari. Pääkonnaa myös teinisuosikki Taylor Lautnerin Siepatussa (2011) näytellyt Michael Nyqvist ei toivottavasti jätä päivätyötään erinomaisena luonnenäyttelijänä. Konnana hän ei oikein vakuuta. Toki neljännen Mission Impossible käsikirjoitusta voi syyttää, kun superpahiksesta on tehty näin keskiverto skandinaavi salkkumies. Hauska, irtonaisella rytmillä näyttelevä Simon Pegg varastaa tietotekniikkavelhona kohtaukset myös kakkostähti Jeremy Rennerin nenän edestä.
Mutta uskoisiko Samuli Edelmannin suhteen juorutoimittajien mainosmateriaalista muokkaamia väitteitä – vai omia silmiään? Ghost Protocolia katsoessa päättelisi, ettei suomipojalla ole yhtä ainutta yhteistä kohtausta Tom Cruisen kanssa.
Alkuvaiheissa Cruisen esittämä erikoisagentti Ethan Hunt ajaa takaa elokuvan kakkoskonnaa Wistromia (Edelmann) Dubain hiekkamyrskyn keskellä juosten ja auton katolla. Kohtauksiin valitut kamerakulmat ja tehostemyrsky varmistavat, etteivät näyttelijät sijoitu otoksiin niin, että kumpikin näkyisi selvästi missään kuvassa. Arvelen, että supertähden näytellessä kameran edessä, suomipojan sijalla on stuntti. Ja päinvastoin.
Kuvia ja vastakuvia käyttämällä on katsojan hämääminen helppoa, elokuvan peruskauraa oikeastaan. Kun hiekkapöly peittää Huntinkin välillä näkyvistä, on Wistromin pelkkä vilahtaminen uskottavaa. Mutta miksi takaa-ajettava ei koskaan käänny katsomaan vainoojaa? Miksi emme näe Cruisen kasvoja, kun Hunt kurkottaa käsivartensa Wistromin ohjastaman auton sivuikkunasta. Edelmannin naama on esillä, mutta ikkunasta vilahtaa vain Cruisen pitkä hiuspehko, kun tähden kasvot ovat sopivasti pimennossa.
Miksi tähteä ja sivuosan esittäjää ei näytettäisi kertaakaan selvässä yhteisotoksessa, jos he olisivat olleet kuvauspaikalla samaan aikaan? Tärisyttävää salaliittoteoriaa uhmaa vain yksi todistuskappale, se ainoa mainostilli, David Jamesin ottama kuva, jossa Cruise makaa Edelmannin ohjaaman auton katolla. Photoshoppausta en uskalla edes epäillä. Kenties stilli kuvattiin studiossa jälkeenpäin markkinointimateriaaliksi?
Toisen kerran Edelmann ja Cruise näyttäisivät olevan yhteisessä kohtauksessa Wistromin takaa-ajovuorolla. Edelmann seisoo kaukana liukuportaiden yläpäässä ja Cruisen ylävartalo näkyy alhaalla kuvan etualalla. Puhdasta kameran todistusvoimaa — vaiko sittenkin elokuvan digitehtaan magiaa? Kuvien yhdisteleminenhän on helppoa, kun Cruisen jalkojakaan ei kohtauksessa ole haluttu näyttää.
Mission Impossible — Ghost Protocol on suurten mittojen elokuva 145 miljoonan taalan budjetteineen. Cruisen istuminen myös tuottajan pallilla merkitsee äärimmäisen tehokasta ja tarkasti mitattua tuotantoarvojen annostelua. Aika on filminteossa rahaa ja varsinkin Cruisen kaltaisen megatähden aika. Vaikuttaa siltä, että ykköskuvausryhmä on seurannut tähtiä ja kakkonen sivuosien esittäjiä.
Edellinen on teollisen elokuvatuotannon arkipäivää. Silti moinen kikkailu vähentää fantasiankin uskottavuutta, kun näyttelijöiden aitoa face-to-face –tunnelmaa ei synny. Toisin on pienemmän budjetin indiejännityksessä, jossa kaikki joudutaan tekemään olosuhteiden pakosta luomuna ihan itse.
Suomalaisnäkökulmasta Edelmannin roiston rooli – näyttelijäluettelossa seitsemäntenä nimenä – on silti neljännen Mission Impossiblen kiintoisin anti. Laskutavasta riippuen neljässä mittavassa kohtauksessa esiintyminen on hatunnoston arvoista. Muut kotimaan starammehan ovat tähän saakka esittäneet ruumisrooleja CSI Whateverissa tai NCIS Mikäliessä. Toki Edelmannilla vielä riittää matkaa monen muun suomalaisen Hollywoodin saavutuksiin: Taina Elg (Cole Porter –musikaali Les Girls, 1957, ohjaus Stanley Donen), Albert Salmi (Karamazovin veljekset, 1958, ohjaus Richard Brooks, Bravados, 1958, ohjaus Henry King) tai Tuulikki ”Tula Parma” Paananen (The Leopard Man, 1943, ohjaus Jacques Tourneur).
Suomalaisen lisäksi toinen kiinnostava uutuusnimi Ghost Protocolissa on ohjaaja Brad Bird. Hän toteutti eräät parhaista 2000-luvun Disney/Pixar –animaatiosta, Rottatouillen ja Ihmeperheen. Sarjamenestysformaatti ja Cruisen rautainen tuottajankäsi eivät kuitenkaan anna ohjaajalle täyttä luovuuden vapautta. Agenttitarina on mekaaninen suoritus ja melko tasapaksua toimintajännitystä. Sopii kertakäyttöviihteeksi ja unohtuu teatterista poistuttua.
Poikkeuksellisia jaksoja neljännessä Missionissa ovat alku ja loppu. Alun vankilapako on taitavaa actionia, joka virittää odotukset liiankin korkealle. Lopun pitkä tyven, jossa vakoojasankarit ryhmääntyvät uusia seikkailuja varten ja jossa Ethan Huntin vaimon kohtalo paljastuu, on kuin toisesta, tunnelmallisemmasta filmistä. (HB)