Roskisprinssi on koko perheen elokuvilla ansioituneen lasten ohjaajan, Raimo O. Niemen uusi aluevaltaus.
Roskisprinssi on koko perheen elokuvilla (Poika ja ilves, Suden arvoitus) ansioituneen lasten ohjaajan, Raimo O. Niemen uusi aluevaltaus. Nuorisokuvaus on nytkin kyseessä, mutta ei pienimmille. Leikkisästä nimestä huolimatta Roskisprinssissä ryypätään, kiroillaan ja onpa pääosan nuorellaparilla selvä seksisuhdekin.
Niemen elokuvat siis aikuistuvat kohderyhmänsä mukana. Aivan ongelmattomasti se ei Roskisprinssissä käy. Teiniangstisena irtiottona pikkuporvarillisista paineista se sijoittuu suomifilmin viimeaikaiseen suuntaukseen. Kyseessä on rinnakkaisteos filmeille Elokuu ja Sisko tahtoisin jäädä. Sellaisena Roskisprinssi on sympaattisempi kuin Oskari Sipolan ja Marja Pyykön keskenkasvuiset tuotokset.
Jed (Jon-Jon Geitel) on etelän junalla ylioppilasjuhliaan maalle pakeneva helsinkiläisnuorukainen. Kunnollisen perheen poika törmää Joensuun asemalla pahasuiseen ja humalassa örveltävään tyttöön (Pihla Maalismaa). Lululla on menossa oma kapina pappisvanhempia kohtaan. Kyläyhteisön äkäpussia kesyttävä Jed tutustuu muihinkin houkuttaviin seireeneihin ja vaarallisiin poikaystäviin.
Humoristisena sivujuonteena kuvaan tulee jätelaitoksen kesätyöpaikassa Jedille määrätty taistelupari, muriseva mutta lämminsydäminen Saastamoinen (Heikki Silvennoinen). Asunto löytyy arvonsa tuntevan, boheemimaisen kassialman alivuokralaisena. Vanhaa Veeraa esittää Kristiina Elstelä niin, että vastaava hahmo Sooloilua-filmissä unohtuu ansaitusti. Antti Virmavirta onnistuu Niemen ohjauksessa pastori-isänä vakuuttavammin kuin ongelmanuoren yksinhuoltajana elokuvassa Sisko tahtoisin jäädä. Veeran kammarissa kokoontuva äijäkööri on repliikeittäkin kuvissa vahvasti läsnä.
Elokuvan yllätys on kliseisen asetelman kääntäminen nurinpäin. Syntisyys ei kulkeudu suurkaupunkilaispojan mukana viattomalle maaseudulle, vaan hesalaisnuori (”prinssi”) onkin helisemässä joensuulaistytön (paheellinen ”Lulu”) vauhdissa. Outo ratkaisu on tuoda filmiin mystisesti paikkoihin ilmaantuva koira. Niemen aiemmista ohjauksista tunnelmaan on jäänyt satuista, tässä vieraalta vaikuttavaa lapsekkuutta.
En tiedä, miten Roskisprinssin teeman ja tyylin ristiriidat on ratkaistu Tuija Lehtisen alkuperäisessä, 90-luvun nuorisoromaanissa. Niemen elokuvaversiossa lajityyppi heittelehtii epämukavasti eskapistisen teinigenren, realistisen ongelmaelokuvan ja satuilun välimailla. Tämä on erikoislaatuisena kiinnostavaa, mutta ainesten hylkiessä toisiaan, Roskisprinssi jää väliinputoajaksi.
Kiinnostavaa nähdä, miten yleisö tyylicocktailin löytää. Seuraako uutuus Sisko tahtoisin jäädä -filmin menestystä vai Elokuun unohdusta? Toivottavasti Niemen huolellisesti ohjaama ja Kari Sohlbergin taidokkaasti kuvaama filmi saa mahdollisuuden.
Tulevaisuudessa elokuvantekijöillä on vaikeus valita lahjakkaiden Pihlojen kesken. Viitalan ja Penttisen rinnalle Teatterikorkeakoulusta on valmistumassa uusi Pihla-tulokas. Pihla Maalismaa onnistuu mahdottomassa pitämällä päänsä pinnalla Lulun tunteiden ristiaallokossa. Yhteys syntyy myös vastanäyttelijöiden kesken, vaikka Maalismaa ja Jon-Jon Geitel ovat yön ja päivän kaltaiset vastaparit.
Televisiosarjoissa muoviseksi Pepsodent-hymyksi jäänyt Geitel ei suostu prinssi-imagonsa vangiksi, vaan ottaa nimiroolista niskalenkin. Kohtaus Veeran sairaalasängyllä on jo koskettava. Sitten Martti Katajiston ei valkokankaillamme ole nähty moista, puhtoista hurmurityyppiä. Aika näyttää, pystyykö Geitel kypsyessään kääntämään liian hyvän ulkonäön edukseen. Mikko Leppilammella on siinä ollut vaikeuksia. Niihin hän on pyrkinyt vastaamaan etsiytymällä entistä rankempiin, kiltin sankarityypin vastaisiin rooleihin. (HB)