Rive Gauche ei kuulemma enää tuoksu samalta, sanoi kyseisen parfyymin ystävätär tämän elokuvan nähtyään.
Rive Gauche ei kuulemma enää tuoksu samalta, sanoi kyseisen parfyymin ystävätär tämän elokuvan nähtyään. Homoseksiä ja huumehörhöilyä paljon, vaatteiden suunnittelua ja työn tekoa vain vähän. Elokuva uppoaa monien muiden taiteilijakuvausten ansaan: katsoja ei saa minkäänlaista yhteenvetoa saati analyysia, mistä kyseisen henkilön luovuus kumpuaa. Kaikki epäolennainen, shokeeraava ja yksityiselämään liittyvä dominoi tarinaa.
Laurent tosin sanoo itse elokuvassa, todistettavasti tai ei, ettei hän mikään taiteilija ole, kunhan vaan piirtää vaatemalleja. Niin tai näin, haute couturen maailma on mielenkiintoinen. Tehdään hurjia luomuksia, joite ei oikeastaan kukaan käytä. Se mitä valuu katutasolle, onkin jo toinen juttu.
Mikä tekee luksusbrändin? Miksi niitä kaivataan? Nyrpistelen Louis Vuittonin käsilaukkuja (aitoja tai ei) kantaville pikkutytöille, mutta innostun nähdessäni S.T. Dupontin sytkärin. Eihän sen kilahdusta voi enää edes hyödyntää baarissa siviilisäädyn ja tupakkalainsäädännön takia.
Luksukselle saattaa käydä kuten tatuoinneille. Kun siitä tulee valtavirtaa, on hienompaa pukeutua anonyymeihin pukineisiin, kävellä kadulla kellotta ja nauttia talonviiniä. Kiittäkäämme tästä Eurooppaan vyöryviä aasialaisturistien laumoja, jotka janoavat hyvinvoinnin symboleja.
Tässä on elokuvan hyvä puoli. Se kertoo viattomasta eurooppalaisesta ajasta (1957-1978). Päähenkilön kuolema 2008 on vain loppukaneetti surullisen irtaimisto- ja taidekokoelmahuutokaupan muodossa.
Laadukas kuva ja ääni. Ei ekstroja. (PS)