Paul Ver­hoe­ve­nin tum­masä­vyi­nen eroot­ti­nen tril­le­ri jää­piik­ki­mur­haa­jaa jäl­jittävästä et­sivästä (Mic­hael Doug­las), jo­ka vas­toin jär­jen ää­niä heittäy­tyy pääepäil­tynsä (S­ha­ron Sto­ne) vietäväk­si. Dek­ka­ri lei­kit­te­lee jän­nittäväs­ti ver­kot­tu­nei­den epäil­ty­jen ja mo­tii­vien kans­sa, hi­vut­taen vyh­tiä au­ki yhtä­lail­la joh­to­lan­ko­jen seu­raa­mi­sen ja venäläistä ru­let­tia muis­tut­ta­van vaa­ral­le an­tau­tu­mi­sen kaut­ta. Ta­ri­na os­ki­loi syyl­li­sen ni­meä­mi­sessä lä­hes lop­puun­sa as­ti, eikä lop­pu­tu­le­mas­ta voi­kaan ol­la var­ma en­nen vii­meistä pal­jas­tus­ta — jos ei ai­van täy­sin vielä sit­tenkään.

E­lo­ku­va saa­pui ai­koi­naan teat­te­rei­hin rons­keis­ta sek­si­koh­tauk­sis­taan syn­ty­neen ko­hun saat­te­le­ma­na, mut­ta se ei on­nek­si tar­koi­ta, että elo­ku­va oli­si yh­den tem­pun po­ni. Sek­si, mus­ta­suk­kai­suus ja ylipäätänsä in­to­hi­mon eri muo­dot ovat kieltämättä ta­ri­nan moot­to­ri, mut­ta jän­ni­tystä osa­taan pitää yllä muu­ten­kin kuin vaat­tei­ta vä­hentämällä. Myös San Fran­cis­con jylhät ran­nik­ko­mai­se­mat, mut­kai­set ja kum­pui­le­vat tiet ja muu­toin­kin Hitch­cock­mai­set miljööt ovat elo­ku­vas­sa kes­kei­sessä ase­mas­sa ta­pah­tu­mien taus­ta­na ja tun­nel­man luo­ji­na.