Nor­ja­lais­ten oma Un­ter­gang ku­vaa maan­mie­hensä pettä­neen nat­si­joh­ta­ja Vid­kun Quis­lin­gin vii­mei­siä päi­viä Os­los­sa. Hit­ler on juu­ri teh­nyt it­se­mur­han Ber­lii­nissä, jo­ten nyt rau­ha koit­taa vä­hi­tel­len myös Nor­jas­sa. Vä­ki­jou­kon vaa­ties­sa kuo­le­man­tuo­mio­ta yrittää yk­si pap­pis­mies estää tuo­mio­taan odot­ta­van Quis­lin­gin muut­tu­mi­sen mart­tyy­rik­si ja ehkä myös ymmärtää tätä.

E­lo­ku­va luon­nos­te­lee hi­tain ve­doin ku­van mie­hestä, jo­ka pet­ti Nor­jan väittäen pe­las­ta­neen­sa ko­ko poh­jo­lan. Mie­hestä, jo­ka pu­kee vank­ku­mat­to­mas­ti yl­leen mes­siaan kaa­vun sil­loin­kin kun syytök­set al­ka­vat hi­taas­ti lyödä lä­pi psyy­keen. Rau­hal­li­sel­la syk­keellä tal­lus­ta­va draa­ma li­puu tai­taen koh­ti vääjäämätöntä lop­punäytöstä, jon­ka esi­kar­ta­nos­sa tässä ko­ko ai­ka Quis­lin­gin näkö­kul­mas­ta vie­tetään.

E­lo­ku­va pe­rus­tuu pap­pi Pe­der Ol­se­nin ja tämän vai­mon päivä­kir­ja­mer­kintöi­hin. Lop­pu­tu­los tun­tuu sil­ti ko­vin tai­teel­li­sel­ta ker­ron­nal­ta, jos­sa ole­tet­tu sisäi­nen sie­lu­nelämä nou­see suu­rem­paan roo­liin kuin his­to­rian­kir­joi­tus. Ehkä lop­pu­tu­lok­se­na on näin kieh­to­vam­pi tul­kin­ta, mut­ta to­si­ta­ri­nan vai­heis­ta tässä opi­taan vain vähän.