Hur­maa­va ta­vis (A­my Sc­hu­mer) saa täl­lin päähänsä ja us­koo muut­tu­neen­sa het­kessä kau­not­ta­rek­si. Kaik­ki ympä­rillä nä­kevät sa­man van­han tytön kuin aiem­min­kin, mut­ta tämä it­se nä­kee pei­lissä tar­mok­kaan knoc­kou­tin, jo­ka on val­mis haas­ta­maan maail­man peh­meän it­se­var­mas­ti. Tästä nu­rin­ku­ri­ses­ta ase­tel­mas­ta seu­raa yk­si hil­peä ti­lan­ne toi­sen­sa jäl­keen.

Kes­kin­ker­tai­sia ar­vos­te­lui­ta kerän­nyt ko­me­dia on hä­kel­lyttävä ko­ke­mus, jo­ka lyö äl­likällä upeal­la ideal­laan ja pos­ket­to­mil­la ku­vil­laan, mut­ta myös hui­kean po­si­tii­vi­sel­la ja yllättävän tuo­reel­la asen­teel­laan. Elo­ku­van on syy­tet­ty ir­vai­le­van tu­ke­vam­mal­le ke­hon­ku­val­le, mut­ta näin tätä ei tar­vit­se nähdä, sillä kai­kes­sa to­del­la­kin on ky­se omas­ta asen­tees­ta. Elo­ku­van sa­duil­ta lai­naa­ma – mut­ta her­kul­li­ses­ti san­ka­rin oman pään sisään kääntämä – aja­tus­leik­ki on vain se kep­pi­he­vo­nen, jo­ka an­taa elo­ku­van osoit­taa oman elämä­na­sen­teen ole­van tär­keintä kai­kes­sa ei ul­koi­nen täy­del­li­syys tai ul­koi­siin ole­tuk­siin so­peu­tu­mi­nen. Älä an­na val­jun kan­si­pa­pe­rin pettää, tämä on haus­ka ja hyvän­tuu­li­nen ko­me­dia.