Näyt­te­lijä Ka­ri Väänä­nen, 56, osoit­ti jo elo­ku­vis­sa Vaien­nut kylä (1997) ja Klas­sik­ko (2001), että pärjää te­kijänä myös ka­me­ran toi­sel­la puo­lel­la. On­nis­tu­nut tv-sar­ja Tai­vaan tu­let (2007) kas­vat­ti odo­tuk­sia, että Väänä­nen kes­kit­tyi­si taas myös teat­te­rie­lo­ku­van te­koon. Ha­vuk­ka-a­hon ajat­te­li­jas­sa hän on selväs­ti löytä­nyt per­soo­nal­leen so­pi­van kan­sa­no­mai­sen ai­heen. Kons­ta Pylkkä­sen on elo­ku­vis­sa näh­nyt jo 110 000 kat­so­jaa.

Vii­me syk­synä kuol­leen kir­jai­li­ja Veik­ko Huo­vi­sen esi­kois­ro­maa­ni Ha­vuk­ka-a­hon ajat­te­li­ja il­mes­tyi 1952 ja sai jat­ko-o­sat vielä vuo­si­na 1961 ja 2004. Kir­jois­ta tut­tu Pylkkä­nen on Kai­nuun kor­pi­fi­lo­so­fi, jo­ka sa­vot­ta­hom­mien ohes­sa poh­tii oma­peräi­sin aja­tuk­sin maail­man­kaik­keu­den il­miöitä niin mik­ro- kuin mak­ro­ta­sol­la, ba­si­lis­kois­ta ul­koa­va­ruu­teen.

Väänä­sen fil­mi on pie­ni, ke­hi­tys­kaa­rel­taan vaa­ti­ma­ton ja huu­mo­ris­saan kä­denlämpöi­nen. Sen ta­pah­tu­mat eivät päätä hui­maa, eikä juon­ta ole lai­sin­kaan. Sil­ti Ha­vu­kas­sa on pal­jon sydäntä ja mie­len­rau­haa. Otok­set kos­ke­mat­to­mis­ta erä­mais­ta, lin­nun len­nos­ta ja ve­neen ve­teen piirtämästä va­nas­ta voi­si­vat ol­la van­han suo­mi­fil­min ja tu­ris­ti­mai­nok­sen luon­tok­li­seitä. Huo­vi­sen maail­maan fil­mi­ver­sios­sa ku­vat­tui­na ne kui­ten­kin tun­tu­vat niin ihan­teel­li­sil­ta ja ai­doil­ta, että kat­so­jas­ta­kin herkäs­ti tu­lee ha­vuk­kaus­ko­vai­nen. Ti­mo Sal­mi­nen on ku­van­nut Aki Kau­rismäen elo­ku­vat ja hie­non las­ten­fil­min Pe­li­kaa­ni­mies. Juu­ri ku­vaa­jan herkkä ja syvä kat­se silmää miel­lyttä­vin si­ni­vi­hersä­vyin ta­voit­taa kor­pi­fi­lo­so­fin ”­si­nis­ten aja­tus­ten” fan­tas­ti­seen yl­tyvän luon­teen.

Oh­jaa­ja Väänä­nen osaa myös yllättää. Ko­meas­sa jak­sos­sa ava­ruuk­sia sa­vu­pii­pun juu­rel­ta ta­voi­tel­les­saan Kons­ta Pylkkä­nen mat­kaa Kub­ric­kin Ava­ruus­seik­kai­lu 2001:n rin­nal­la hiuk­sia nos­tat­ta­van psy­ke­dee­li­siin maail­moi­hin.

Kor­pi­fi­lo­so­fin ima­go

Kylän­mies­ten ja juo­ruak­ko­jen hu­hu­pu­heis­sa Pylkkä­nen muut­tuu ka­he­lis­ta mais­te­rik­si ja epäilläänpä häntä jo­pa Len­tual­la alas­to­mia nai­sia lum­peen­kuk­kien kes­kellä maa­lan­neen tai­tei­li­jan (Gallén-Kal­le­la?) leh­to­lap­sek­si. Pylkkä­nen it­se pa­has­tuu jois­ta­kin vih­jauk­sis­ta, mut­ta ei kor­jaa it­sel­leen edul­li­sia ar­ve­lu­ja. Kor­pi­fi­lo­so­fi var­je­lee ima­goaan hy­myi­lyttävän tar­kas­ti ja pylk­kerömäi­sen jääräpäin.

On­nek­si Pirk­ka-Pek­ka Pe­te­lius luo­pui Kons­ta Pylkkä­sen roo­lis­ta, sillä osa on kuin luo­tu Kai Leh­ti­sel­le. Leh­ti­nen ui jo pa­ri vuot­ta sit­ten il­miömäi­ses­ti toi­sen kan­sa­ne­dus­mie­hen, Kal­le Pää­ta­lon nah­koi­hin, mut­ta Ha­vuk­ka-a­hon ajat­te­li­ja­na näyt­te­lijä on mes­ta­ri. Leh­ti­sen us­kot­ta­vuus met­sien luo­mu­mie­henä on sa­tap­ro­sent­tis­ta jo van­has­taan. Pylkkä­senä hä­nessä väik­kyy Huo­vi­sen luo­man hah­mon silmän­pil­ke, reh­tiys ja hyvän­tah­toi­suus. Siinä rin­nal­la ja ai­van sa­mas­ta puus­ta veistäen vä­lit­tyy myös Leh­ti­sen ymmär­rys kor­pi­fi­lo­so­fin ove­luu­del­le.

Ha­vuk­ka-a­hon ajat­te­li­jan tul­kin­ta kul­kee Leh­ti­sellä kuin aja­tus. Näyt­te­lijä pyörähtää tai­ta­vas­ti kuin pik­ku­lan­tin päällä, kun Pylkkä­sen mu­he­vuus vaih­tuu ärhäkkään äk­ki­pi­kais­tuk­seen. Mer­ki­tyk­sistä rik­kaa­na roo­lin sisäis­ty­nei­syys nä­kyy näyt­te­lijän­työstä myös sil­loin, kun toi­si­na­jat­te­le­van ymmärtäjän ja maail­maa vi­nos­ti kat­so­van ih­met­te­lijän ava­ran mie­len al­ta kuul­taa yk­si­tyi­nen ki­pu. Poh­ti­jan mie­leen pa­laa­vat oma äpärä­lap­suus ja äi­din koh­ta­lo ja kor­vaan kuu­lu­vat kyläläis­ten, noi­den ”­kes­kin­ker­tais­ten”, ni­mit­te­lyt ja luu­lot­te­lut. — Eikö ih­mi­nen saa ol­la sem­moi­nen kuin on, jos ei kel­lekään pa­haa tee?, Kons­ta ih­met­te­lee.

Tar­kas­sa pun­ta­ris­sa ovat niin vä­likä­sien mer­ki­tys kuin eri­lai­set vii­sau­den la­jit. Kau­ko­vii­saus tai­taa ol­la Pylkkä­sen omin­ta la­jia, vaik­ka siinä­kin asiat voi­vat jäädä to­teu­tu­mat­ta tai ta­pah­tua toi­sin kuin oli odo­tet­tu. Teo­ria­vii­saut­ta Kons­ta ver­taa van­haan hau­lik­koon, jo­ka saat­taa räjähtää sil­mil­le. Ja kai­kis­ta ylei­sin vii­sau­den la­jeis­ta on jäl­ki­vii­saus. — Sillä on silmä kum­mas­sa pai­kas­sa, kun se kat­soo taak­sepäin, se­littää Ha­vuk­ka-a­hon ajat­te­li­ja.

Sillä ha­vu­kal­la ei muu­ten ole mitään te­ke­mistä ha­vu­jen kans­sa, vaan hau­kan­pa hy­vin­kin. – Aja­tus on kuin hii­ri­hauk­ka, ei sitä pis­tetä kes­ki­tys­lei­ril­le. Aja­tuk­sel­la on isot sii­vet, opas­taa Pylkkä­nen op­pi­poi­kaan­sa Nik­keä, jo­ta esittää nuo­ri Kons­ta Pöy­liö. Po­jan roo­li on elo­ku­va­ver­sios­sa ko­ros­tu­nut, sillä hän on miet­tei­den kuu­li­ja, erään­lai­nen kat­so­jan edus­ta­ja. Kons­ta on lap­sen vä­likä­si ajat­te­lun ih­mei­siin. Näyt­te­lijä Leh­ti­nen ja oh­jaa­ja Väänä­nen ovat elo­ku­vay­leisön vä­likä­siä Veik­ko Huo­vi­sen si­ni­siin aja­tuk­siin. (HB)