Tans­kas­sa­kin osa­taan tun­ne­tus­ti angs­ta­ta, pa­rem­min kuin Suo­mes­sa. Kun meidän per­he on pa­hin –­la­ji­tyy­pin edus­ta­jat tar­joa­vat ra­keis­ta mus­taa, osaa esi­mer­kik­si dog­ma­ve­te­raa­nin uu­sin oh­jaus Sub­ma­ri­no tois­taa kaik­kia har­maan vä­rejä, jos­ta syn­tyy to­del­li­suus.

Ei tämä ai­van Ka­ra­ma­zo­vin vel­jek­set ny­kypäivän hel­ve­tistä ole, mut­ta tun­nel­ma liip­paa lä­heltä jo­pa Dos­to­jevs­kia.

Ta­ri­na al­kaa pik­ku­mies­ten huo­leh­tiessä al­ko­ho­lis­tiäi­tinsä tuo­rein­ta vau­vaa traa­gi­sin seu­rauk­sin, mikä seu­raa mie­hiä ai­kui­suu­teen. Toi­ses­ta tu­lee vä­ki­val­tai­nen puo­li­ven­ku­la, jo­ka pet­tyy rak­kau­des­sa. Pik­ku­vel­jestä tu­lee puo­les­taan nark­ka­ri ja yk­sin­huol­ta­jaisä.

Äi­din kuol­tua iso­ve­li jättää pik­ku­vel­jel­leen 300 000 kruu­nun pe­rinnön. Ra­ha käy­tetään he­roii­niin, vaik­ka so­siaa­li­tan­tat vaa­ni­vat poi­kaa huos­taan.

Jo­ten­kin kai­kes­ta tästä päästään eteenpäin. Elo­ku­van ei kui­ten­kaan tar­vit­se an­taa tästä muu­ta kuin hie­no­va­rai­sia viit­tauk­sia.

Tek­ni­senä yk­si­tyis­koh­ta­na mai­nit­ta­kaan, et­ten ole kos­kaan näh­nyt näin tyy­likästä ai­ka­ta­so­jen se­koi­tus­ta sit­ten Ta­ran­ti­non. Ja täy­sin omil­la eväillä.

E­lo­ku­va pe­rus­tuu Jo­nas T. Bengts­so­nin sa­man­ni­mi­seen ro­maa­niin. Bengts­so­nin oli mu­ka­na kä­si­kir­joit­ta­ja­kol­mi­kos­sa.