Badding kuuluu suomalaisten muusikkomuistelusten kärkeen Janne Reinikaisen virtuoosimaisen eläytymisen ansiosta.
Badding kuuluu suomalaisten muusikkomuistelusten kärkeen Janne Reinikaisen virtuoosimaisen eläytymisen ansiosta. Hän ON Badding pienimpiä eleitään myöten. Siksi onkin harmi, että elokuvan dramaturgia tökkii pahanalaisesti. Muu kerronta ei juurikaan tue Reinikaista tehtävässään valottaa, mikä Rauli Somerjoki lopulta oli miehiään.
Jos Reinikainen ei ole kuvassa, mikään ei tunnu toimivan. Lapsuudenkaverin (Peter Franzén), jahtaajan (Puntti Valtonen) ja promoottoreiden (Pertti ja Ilkka Koivula) roolit ovat epäaitoja.
Baddingin musiikki osoittaa voimansa, mutta kirkkaimpia helmiä olisi pitänyt ehdottomasti hyödyntää: "Sulamit", "Aamuöiseen sateeseen", "Mari naapurin (sen jätkän viimeisin)" ja "Iso lemmenpala", jotka olisivat sopineet saumattomasti elokuvan teemoihin.
Antero Jakoila muokkasi alkuperäistä musiikkia lavakohtauksiin, mutta 1970-luvun livesoundeiksi ne ovat aivan liian puhtoiset. Laulut soivat komeasti, mutta 5.1-ääniraita ei juurikaan hyödynnä surroundeja tai LFE-kanavaa. Kuva on keskitasoinen ja kärsii aika-ajoin aliasing-välkynnästä. Ihon värisävyt näyttävät kelmeiltä. (PS)