”­Si­nun rat­kai­su­si on­gel­miin on se, et­tei niitä ole”. Saa­ra Saa­re­lan elo­ku­va ta­voit­taa pe­rimmäi­sen suo­ma­lai­sug­ri­lai­sen mies­tyy­pin luon­teen­piir­teen, jo­ta ei juu­ri ole ku­vat­tu. So­ta-a­jan lap­set ja lap­sen­lap­set ke­hit­tivät kroo­ni­sen so­keu­den, jot­ta ar­kielämää pii­naa­via on­gel­mia ei tar­vit­se koh­da­ta. Mut­ta kun eteen tu­lee tar­peek­si iso mörkö, se ei päästä po­lul­la ohit­se.

Ou­lu­lai­sen an­tiik­ki­kaup­paan (Pert­ti Sve­holm) pysäyttää Hun­ting­ton eli nk. Tans­si­tau­ti, jo­ka pe­riy­tyy 50 pro­sen­tin to­dennäköi­syy­dellä lap­siin. Vai­mo (Mil­ka Al­roth) puo­les­taan saa sa­maan ai­kaan huo­ma­ta, että hui­ja­ri­vel­jel­le teh­ty ta­kaus uh­kaa viedä per­hea­sun­non Toi­vo­nie­mestä.

A­loin­kin jo ih­me­tellä, löy­tyykö hy­mis­tel­lyistä ko­ti­mai­sis­ta elo­ku­va­tuo­tan­nois­ta juu­ri kos­kaan mitään sel­lais­ta, jo­ka to­del­la kos­ket­tai­si. To­ki ku­vauk­sel­li­sel­la ou­lu­lais­miljööllä on osan­sa. Kun Mik­ko Nis­ka­sen ku­vaa­ma Paa­vo Rin­ta­lan Po­jat is­kos­ti Rak­si­lan ja Tui­ran elo­ku­va­his­to­riaan, Saa­re­la te­kee oman päi­vi­tyk­sensä Ou­lun voi­ma­lai­tok­sen ympäröi­millä saa­ril­la. Tun­tuu kum­mal­ta nähdä yh­dessä koh­tauk­ses­sa OKL:n kou­lu, jos­sa it­se ereh­dyin seit­sen­vuo­tiaa­na sa­no­maan eng­lan­nin­ker­hos­sa ”I am a girl”, mikä hä­vet­ti pitkään. Sa­man kou­lun uir­hei­lu­sa­li­kin vi­lah­taa, missä Blue­sounds soit­ti vuon­na 1981, kun ihai­lin vaa­lean­rus­keas­ta nah­ka­hou­sus­ta vi­lah­ta­vaa nilk­kaa.

O­ma­koh­tai­nen muut­tuu Saa­re­lan oh­jauk­ses­sa ylei­sek­si. Nyt ky­seessä on to­del­li­nen asia, kes­ki-ikäi­sen mie­hen sai­raus, jo­ka kos­ket­taa myös mo­nia nuo­ria ja lap­sia. Suo­ma­lai­sen elo­ku­van pe­ri­syn­tiin, har­maa­seen angs­tiin, ei syyl­lis­tytä, vaan ote on to­del­li­nen. Sa­mal­la sel­vi­tetään elämän tar­koi­tus, mikä ei lie­ne vähäi­nen ta­voi­te.

Näyt­te­lijä­kas­vot tun­tu­vat tuo­reil­ta. On vir­kistävää, et­tei jo­kai­ki­seen pro­duk­tioon tun­ke­via "täh­tiä" nähdä. Pert­ti Sve­holm pys­tyy har­va­na ny­kynäyt­te­lijänä luo­maan to­del­li­sen te­kijän au­ran van­ho­jen kon­ka­rien ta­paan. Suo­ma­lai­sen elo­ku­van pa­ra­dok­si oli se, että kun näyt­te­lijät oli­vat par­haim­mil­laan, oh­jaa­jat ja tuot­ta­jat oli­vat tai­teen kää­piöitä. Nyt näyttää elo­ku­van­te­kijöitä­kin ole­van, mut­ta näyt­te­lijöistä ei tun­nu ir­toa­van mitään. Sik­si on­kin mu­ka­va huo­ma­ta Ni­ko Saa­re­lan nous­seen pä­teväk­si näyt­te­lijäk­si, mikä ei ir­toa hel­pos­ti vain isien ja ka­ve­rei­den ja­lois­sa pyö­rimällä.