En­tistä hur­jem­pa­na ja so­tai­sam­pa­na­kin Ta­ru sor­mus­ten her­ras­ta täy­den­tyy lois­ta­vas­ti myyt­ti­sek­si ret­kek­si, jo­hon ny­ky­kat­so­jal­la on ai­nut­laa­tui­nen osal­lis­tu­mi­sen mah­dol­li­suus. Rank­ka, voi­mia ve­rot­ta­va mut­ta myös pal­kit­se­va reis­su on pa­ras elo­ku­val­li­nen ke­hi­tys­riit­ti juu­ri nuo­ri­sol­le. Ikään kat­so­mat­ta­kin Pe­ter Jack­so­nin sar­ja lyö lä­pi, laa­jem­min kuin Suo­mes­sa kos­kaan, ta­van kat­soa fil­miä kol­lek­tii­vi­se­na ko­ke­muk­se­na.

Maail­man en­si-il­ta puo­le­nyön ai­kaan ei vielä tuo­nut Re­xiin sel­lais­ta yleisömäärää, että jo­not­taes­sa oli­si eh­ti­nyt ko­ko Tol­kie­nin tri­lo­giaa lu­kea. Sil­ti sa­li täyt­tyi hy­vissä ajoin ja mo­ni jäi ran­nal­le rui­kut­ta­maan, kun Howard Sho­ren tu­tut tee­mat saat­te­li­vat päätö­so­san val­ko­kan­kaal­le.

Oh­jaa­jan tai­ka­ko­ne yskäh­te­li kat­ko­nai­ses­sa Kah­des­sa tor­nis­sa, mut­ta Ta­ru sor­mus­ten her­ras­ta: Ku­nin­kaan pa­luu on taas Sor­muk­sen ri­ta­rien ta­paan täys­ve­ristä fil­mi­ker­ron­taa. Sar­jas­ta tu­lee kestävä klas­sik­ko, jon­ka uu­det su­ku­pol­vet voi­vat löytää sa­maan ta­paan kuin 50-lu­vun lu­ke­va yleisö al­ku­peräi­sen ta­run. Saat­te­li sor­mus­ta sit­ten kir­jois­sa tai fil­min pa­ris­sa, mat­kan ko­ke­neet suh­tau­tu­vat en­si­ker­ta­lai­siin hai­keu­den ja ka­teu­den se­kai­sin tun­tein: Voi teitä viat­to­mia on­nel­li­sia!

Sor­muk­sen ri­ta­rit oli vä­rikäs ja leik­kivä fan­ta­sian ka­lei­dos­koop­pi, Kak­si tor­nia ris­tei­le­vien seik­kai­lu­pol­ku­jen tee­ma­puis­to. Nii­hin ver­rat­tu­na Ku­nin­kaan pa­luu on tra­ge­dia, saa­gan syn­kin epi­so­di, epä­toi­von ja pe­lon täyttämä il­mes­tys­kir­ja. Päätö­so­sas­sa koh­da­taan kuo­le­maa, pe­tok­sia, ah­neut­ta ja hul­luntöitä.

So­ta vyö­ryy ras­kaa­na, perää­nan­ta­mat­to­ma­na pai­nee­na kai­kil­la rin­ta­mil­la. Jack­son ei kui­ten­kaan puu­du­ta kat­so­jaa, sillä yli kol­mi­tun­ti­ses­sa elo­ku­vas­sa on ai­kaa la­ven­taa ja taus­toit­taa. Al­kuun näem­me jo­pa Klon­kun ho­bit­tia­jat ja näyt­te­lijä An­dy Ker­ki­sin har­vi­nais­ta luo­mu­tul­kin­taa. Lop­puk­ro­nik­ka esit­te­lee ku­vael­min rau­ha­na­jan ta­pah­tu­mia, pa­luu­ta Kon­tuun en­nen kuin lai­vat läh­tevät Sa­ta­mis­ta.

Tais­te­lui­hin on ke­hi­tel­ty uut­ta äl­lis­teltävää. Oli­fant­ti­hyökkäys on yli­ver­tai­nen tai­donnäy­te, jos­sa Jack­son val­jas­taa di­gi-ih­meet ker­ron­nan he­vo­sik­si. Mie­li­ku­vi­tus pu­hal­taa ideoi­hin hen­gen ja tek­niik­ka an­taa sii­vet. Jos jouk­ko­jen ryh­mi­tyk­set aiem­min toi­vat mie­leen Ei­sens­tei­nin Alek­san­te­ri Nevs­kin, so­ta­tan­ner muis­tut­taa nyt Ku­ro­sawan sha­kes­pe­riaa­ni­sia nä­kyjä isännättö­mi­ne he­vo­si­neen. Eikä hi­das­tei­sis­ta koh­tauk­sis­ta kau­ka­na ole Tar­kovs­kin And­rei Rub­le­vin­kaan pi­meä kes­kiai­ka. Jack­so­nin­kin elo­ku­vaa kan­soit­ta­vat si­vus­ta­kat­so­jat, Kris­tus-hah­moi­set si­jaiskär­sijät ja pie­net, ih­mei­siin yltävät ih­mi­set.

Paa­tok­sel­li­sim­min ylevää var­hais­venäläistä kou­lu­kun­taa edus­taa kii­pei­ly Tuo­mio­vuo­rel­la. Ve­re­vissä ku­vis­sa Sean As­ti­nin Sam ko­hoaa isäntänsä var­jos­ta suu­ren­moi­sek­si vas­tun­kan­ta­jak­si. Sa­mal­la Eli­jah Woo­din pas­sii­vi­suus saa oi­keu­tuk­sen. Tu­li­vuo­ren kuu­mis­sa roi­huis­sa hip­piäi­nen ka­rais­tuu ja pin­ta­ko­reus saa sy­vyyttä, Ca­ra­vag­gion maa­laus­ten var­joi­saa va­loa ja Mic­he­lan­ge­lon veis­tok­sel­li­suut­ta.

Entä nai­set? Ga­lad­riel ja Arwen jäävät nyt­kin ko­ris­teik­si, mut­ta on­han to­ki ohit­ta­ma­ton Lu­ki­tar! Ja kauem­paa näyttäi­si kuin de­sig­ne­rit oli­si­vat kruu­nan­neet Sau­ro­nin fal­li­sen tor­nin ko­vin nai­sel­li­sel­la ”­silmällä”. On­nek­si Theo­de­nin tytär Eowyn an­taa tais­te­lun rat­kai­se­van is­kun. Mi­ran­da Ot­to tais­te­lee roo­lis­sa voit­toon Ara­gor­nin rin­nal­la, vaik­ka haa­veet yh­tei­se­los­ta hu­pe­ne­vat.

Kir­jan lu­ke­nut yllät­tyy Ku­nin­kaan pa­luun rat­kai­suis­ta, mut­ta Jack­son on­kin us­kol­li­sem­pi Tol­kie­nin hen­gel­le kuin kir­jai­mel­le. Mah­ti­sor­muk­sen su­laes­sa ele­ment­tei­hin, kä­si tart­tuu taas ystävän kä­teen mat­kan al­ku­vai­heen pei­li­ku­va­na. Val­tai­san myrs­kynsä silmässä Jack­son ei het­kek­sikään unoh­da ta­run sydäntä, pie­niä ho­bit­te­jaan. Ver­sion suu­rin saa­vu­tus on se, mi­ten ker­to­ja saa meidät ra­kas­ta­maan näitä pik­ku­mie­hiä, jot­ka niin ra­kas­ta­vat toi­siaan.

Ku­nin­kaan pa­luu on fil­mi­vuo­den aa­te­lia. Oh­jaa­ja­na Jack­so­nin van­ha­nai­kai­set hy­veet peit­toa­vat men­nen tul­len vaik­ka­pa Ta­ran­ti­non Kill Bill I:n el­taan­tu­neen post­mo­der­nis­min muo­dol­li­sen pä­te­vyy­den. (HB)