Ka­to­li­lai­sen Eu­roo­pan elä­mi­sen psy­ko­lo­gia on tul­lut lu­te­ri­lai­sel­le poh­joi­sel­le tu­tum­mak­si elo­ku­vis­ta kuin omat omi­tui­suu­det. Itä­val­ta­lai­nen Mic­hel Ha­ne­ke te­kee­kin mie­len­liik­keit­tem­me pe­rus­tan ker­ta­hei­tol­la selväk­si.

En­simmäi­sen maail­man­so­dan kyn­nyk­sellä sak­sa­lais­kylä elää jyrkän­teen vie­ressä kuin Gus­tav Klim­tin kuu­lui­sas­sa maa­lauk­ses­sa Suu­del­ma. Kaik­ki tun­tuu su­ju­van ku­ten ai­na en­nen­kin. Pa­ro­nia mie­lis­tellään, kos­ka maa­työläi­sen ja torp­pa­rien elan­to on kar­ta­non töistä riip­pu­vai­nen. Lap­set elävät tiu­kas­sa ku­ris­sa, jos­sa van­hem­pia tei­ti­tellään, har­ha-as­ke­lia ei hyväk­sytä ja piis­ka tai pa­hem­pi­kin viu­huu ai­ka-a­join.

Tässä on lu­te­ri­lai­sen työ­kult­tuu­rin poh­ja. Sisäl­le kas­va­te­taan pa­tou­tu­mia.

Ha­ne­ke te­kee ta­val­laan hie­non päi­vi­tyk­sen Wil­liam Goul­din­gin Kärpäs­ten her­ra –­ro­maa­nis­ta, jo­ka ku­va­si sitä, kuin­ka hel­pos­ti hy­vin­kas­va­te­tut brit­tiläi­sen si­vis­tyk­sen ver­sot las­keu­tui­vat al­kuih­mis­ten mo­raa­li­sel­le ta­sol­le. Sa­maan näemmä pää­dytään pu­ri­taa­ni­ses­sa lu­te­ri­lai­ses­sa ku­ris­sa. Ku­ka­pa ei oli­si lap­se­na kuul­lut huo­nos­ti naa­mioi­dun sut­kauk­sen, jon­ka mu­kaan mitä ta­han­sa saa tehdä, kun­han ei jää kiin­ni.

Kun asuin­miljöö ja per­heyk­siköt ra­ken­ta­vat sai­rail­le alus­toil­le, tu­lok­se­na on vä­ki­val­taa ja ri­kok­sia. Ai­na­kin hie­man enemmän kuin ter­veellä poh­jal­la syn­tyi­si.

Kat­so­jan täy­tyy oh­jaa­jal­le tyy­pil­li­sen ta­paan it­se pää­tellä, minkä us­koo to­tuu­dek­si. Elo­ku­va on to­teu­tet­tu sen ver­ran tai­ta­vas­ti, et­tei sen pi­tuus ja ker­to­jan käyttö pys­ty tun­nel­maa la­tis­ta­maan.