15-vuotias brittipoika Mike maalaa polkupyöränsä punaiseksi ja polkee ensimmäiseen työpaikkaansa.
15-vuotias brittipoika Mike (John Moulder-Brown) maalaa polkupyöränsä punaiseksi ja polkee ensimmäiseen työpaikkaansa. Seuraamme nuorukaista tarinan kuljettaessa häntä työviikon maanantaista sunnuntaihin. Miken tehtävänä on jakaa pyyhkeitä nuhjuisen kylpylän yhtä kulahtaneille asiakkaille ja pitää paikat puhtaina. – Mistä sen tietää, vaikka joskus istuisit minun paikallani, reipastelee rapistuneen laitoksen tärkeilevä johtaja.
Mike kohtaa kylpylässä parikymppisen Susanin (Jane Asher), johon ihastuu teinipojan ehdottomuudella. Mutta varttuneempi Susan pitää Mikea vain lelunaan ja tapailee naimisissa olevaa keski-ikäistä opettajaa. Samaan aikaan tyttö seurustelee vakituisen poikaystävänsä Johnin kanssa. Susan kiusoittelee Mikea, vuoroin houkutellen, vuoroin torjuen. Suloisesta julmaksi kääntyvä leikki rinnastuu Susanin tapaan viheltää koira ensin luokseen ja sitten heittää sitä kivellä.
Aikuismaisesta Susanista — Miken silmissä (ja meidän) kuvankauniista (!) ja tyylikkäästä naisesta — tulee nuoren pojan pakkomielle. Mike etenee rakastumiseen ymmärtämättä, että kohde on hänelle saavuttamaton. Mike on astumassa itselleen liian syvään veteen, Jerzy Skolimowskin elokuvan nimen mukaan, altaan syvään päähän – Deep End.
Skolimowski saa paljon hyvää tuulta, huumoria ja komiikkaa irti surkuhupaisan suhteettomasta ja eriparisesta rakkaustarinastaan. Susan perehdyttää Mikea kylpylän työtehtäviin laittamalla tämän omalle vuorolleen — naisten puolelle. Yksi Miken ”asiakkaista” on kypsempään ikään ja muotoon ehtinyt puuma (legendaarinen pin-up Diana Dors huikeassa roolissa). Kohtaus, jossa nainen leipoo tahdotonta alaikäistä hiuksiin tarraten ja samalla pukee tukahdutetun himonsa jalkapallotermeihin (”George Best laukaisee pallon sisään – it glides in...”) on unohtumaton Dors-bravuuri. Riskaabeli tilanne laukeaa (!) burleskimaiseen riemastukseen tinkimättä senttiäkään epäkorrektiudesta ja hiostavasta kiihkosta.
Yhtä uskomaton on miesopettajahahmo (Karl Michael Vogler), joka tuo nuoret tyttöoppilaansa uimaan näitä hävyttömän seksistisesti pepulle taputellen. Jollakin kummalla tavalla Skolimowski onnistuu tarjoilemaan katsojaa aktivoivasti ristiriitaiset kuvansa niin, että ne ovat samalla kertaa vastenmielisiä ja vastustamattomia, kuin virkistäviä ja herätteleviä iskuja vasten kasvoja — jotta näkisimme kirkkaammin.
Koominen räväkkyys, jolla aikuisen Susanin kokemuksen kova pinta kohtaa nuoren Miken vereslihaisen herkkyyden, synnyttää Deep Endiin sadomasokistista leikkiä, paitsi nuorukaisen myös katsojan tunteilla. Viattomuus korruptoituu silmiemme edessä (kuten Susan on saatettu korrutoida aikaisemmin), koska Mike ei osaa käsitellä tuntemuksiaan muuten kuin kypsymättömästi. Aikuisten käytös syövyttää Miken mielen ja polttaa hänen sielunsa karrelle. Silloin voi tapahtua suuria vahinkoja.
Pitkin matkaa elokuvaan kertyy vihjeitä, että Miken työviikko ja tarina eivät välttämättä pääty hyvin — kenenkään osapuolen kannalta. Susanin tapa kääntää päälle kylmä ja kuuma suhteessaan nuorempaansa on alusta saakka huolestuttavan ajattelematonta ja julmaa. Tiedostamattaan tyttö käyttää poikaa hyväkseen hieman samaan tapaan kuin häntä itseään yhä käytetään hyväksi opettajan ja ehkä muidenkin miesten taholta. Myös seurustelusuhde poikaystävä Johnin kanssa vaikuttaa totunnaiselta ja tunnekylmältä riippuvuudelta.
Katsojan saamista etiäisistä huolimatta Deep Endin lopun traaginen käänne yllättää ja ottaa katsojaa vatsanpohjasta. Tarinan tunneviritysten vaihtelu, kuvauksen briljanssi ja näyttelemisen rikkaat vivahteet yhdessä kerronnan riuskan, päivä päivältä etenemisen kanssa muodostavat harvinaisen intensiivisen, innostavan ja lopulta kouraisevan kokemuksen.
Skolimowski ei ota puolia, vaan näyttää ihmisensä sarvineen ja hampaineen. Susan, Mike tai opettaja eivät ole yksinomaan pahoja tai hyviä, vain ihmisiä. Ja heitä meidän tulee lopuksi surku, koska elokuva hahmottaa henkilöt ja heidän olemisensa kärjekkyydessäänkin niin tosiksi.
Deep Endin yksityiskohtien taju on ilmiömäinen. Lavastuksen ja puvustuksen värit, kuvan ja näyttelijöiden liike, puheen ja käytöksen ristiriidat, ajankuva ja ihmiskuva kokonaisuuden hallittuna ykseytenä – kaikki on elokuvassa villiä, eteenpäin menevää liikettä, kuin kontrolloitua kaaosta, josta runous voi nousta pakottomasti mutta samalla väistämättä.
Tyhjässä uima-altaassa kehitelty loppukohtaus on 70-luvun vaihteen elokuvan komeimpia. Sen mieleenpainuva voima, sen eroottisuus ja emotionaalinen turbulenssi ovat vertaansa vailla myös nykykatsojan silmissä. Jane Asherin ja John Moulder-Brownin viimeinen kohtaaminen kehittyy vaihe vaiheelta mestarillisesti. Nuoret näyttelijät työskentelevät uskomattomalla vaistolla ja rohkeudella ja täydellisellä luottamuksella toisiaan ja ohjaajaa kohtaan. Skolimowski tietää tarkasti mitä tahtoo. – Tein elokuvan vain noiden loppuminuuttien takia, ohjaaja sanoi arvostelijoilleen. Nämä kun ihmettelivät miksi niin hillittömän hauska filmi ”pilattiin” näin järkyttävällä loppuratkaisulla.
En muista itse milloin ja missä ensi kerran näin Deep Endin. Todennäköisesti tv-esityksenä, koska sen käännös- tai lisänimi Hyväilysi kosketus on jäänyt vahvana mieleen. Ehkä filmi sittenkin esitettiin Kokkolan Outolemmen elokuvakerhossa? Tai sitten se oli 70-luvun Lontoon reissujeni ohjelmistoa? Mutta muistikuva tunnelmasta saattaa olla harhainen ja liittyä Nicolas Roegin ja Donald Cammellin elokuvaan Performance (Notting Hill 11.17). Tai kenties joihinkin muihin Sohon, Notting Hillin, Chelsean tai Islingtonin kaupunginosien nyt jo kadonneissa elokuvateattereissa näkemiini Roegin filmeihin. Jonkinlainen ajan henki, zeitgeist, näkyy noissa samoihin aikoihin tehdyissä elokuvissa.
Jerzy Skolimowskin Deep End tuo mieleen juuri, ei niinkään kokeelliset kuin uskaliaat 70-luvun vaihteen brittielokuvan merkkityöt. Cammellin ja Roegin Performance valmistui jo 1968, mutta hyllytettiin ja se sai ensi-iltansa vasta 1970, samana vuonna Skolimowskin Lontoossa ja Münchenissä kuvaaman Deep Endin kanssa. Elokuvien visuaalisuudessa on sukulaisuutta. Niiden tapa käyttää punaista (molemmissa jopa punaista maalia) on rohkeinta elokuvissa sitten Michael Powellin 40-luvun fantasiadraamojen. Sekä Deep End että Performance levittävät kuviinsa punaista ja vihreää, erityisesti tummaa, vanhaa, kuin syöpynyttä vihreää. (Mielleyhtymän voi löytää myös Roegin Mies joka putosi maahan -elokuvan David Bowien ja nuorta, uraansa aloittelevaa Bowieta muistuttavan John Moulder-Brownin väliltä. Jane Asherin keltainen vinyylisadetakki taas on yhtä vetävä visuaalinen motiivi kuin Roegin Kauhunkierteen pikkutytön punainen takki. Toki suorempi yhteys Susanin sadetakilla voi olla Cherbourgin sateenvarjojen Catherine Deneuven asuun ja väriin.)
Myös Skolimowskin ja Roegin/Cammellin filmien äänimaailmassa on samaa. Molemmissa on korostetun keinotekoinen ääniraita, pintaan nostettu, katkonainen puhe. Tämä saattaa tietysti johtua tuonaikaisesta äänitystekniikasta. Joka tapauksessa filmeissä dialogi on korostetun terävää ja selkeää, mutta myös fragmentaarista, kun henkilöt usein puhuvat toistensa päälle. Kuulovaikutelma ja sanojen palasina tarjoiltu sisältö luovat yhdessä musiikillisen, jazzillisen ja avantgardistisen vaikutelman, jossa soi vapaasti assosioivan runouden rytmi.
Deep Endin Blu-ray – ja dvd-levyjen lisämateriaaleista selviää, että talvikuvat ja valtaosa sisäkuvista on otettu saksalaisen tuottajatahon vuoksi Münchenissä. (Saksalaiskylpylän käytävät ja huoneet lavastettiin brittityyliin. Englantilaisessa kylpylässä kuvattiin vain varsinaista uima-allasta, koska müncheniläisen kylpylän allasosasto oli liian komea.) Saksalaisnäyttelijöitä käytettiin paljon: opettajahahmo, kylpylän johtaja, prostituoitu, Miken ikätoveri tyttöystävä, poliisit. Heidän osuutensa piti jälkeenpäin dubata englanniksi. Mutta puheen päälle äänitys oli yleinen tapa tuon ajan brittielokuvassa muutoinkin, joten myös englantilaisnäyttelijöiden repliikkejä on otettu uusiksi jälkinauhoituksissa. Dialogi kuullaan siten epätodellisenkin kristallinkirkkaana verrattuna irtonaiseen ja elämänmakuiseen näyttelijätyöhön. Puheäänet sijoittuvat kuin omana elementtinään, repliikkien mosaiikkina improvisaation tuloksena tallennettujen kohtausten päälle. Paradoksaalisesti lopputuloksena on – taas Performancen tapaan – surrealistinen vaikutelma, melkeinpä kubistinen äänimaisema.
Charly Steinbergerin kameratyö on järisyttävän hienoa. Sykähdyttävä kirkkaus, tarkkuus ja otosten vakaus irtonaisesti etenevässä kerronnassa on entistäkin hämmästyttävämpää, koska tiedämme saksalaiskuvaaja Steinbergerin toteuttaneen kaiken käsivarakameralla. Focus pullerin täytyi pysyä vauhdissa ja kulkea koko ajan vieressä tarkentamassa, kun Steinberger teki pitkiä, yhtenäisiä 360 asteen kierroksia näyttelijöiden ympärillä heidän asemansa huomioiden ja liikkeitä tilassa myötäillen. Suuri merkitys on myös editointivaiheen luovalla panoksella, jolla lopullinen rytmi ja elokuvallinen koreografia Deep Endiin saatiin.
Performancessa ja Deep Endissä käytetään hämmästyttävästi myös samankaltaista visuaalista tehokeinoa. Roegin/Cammellin elokuvassa parin rakastellessa ja kieriessä peiton alla, naisen kasvot vaihtuvat toisiksi, Michele Bretonista Anita Pallenbergiin. Vastaava otos on Deep Endissä, kun Miken yökerhon edustalta mukaansa anastama ja nyt altaassa kelluva pahvikuva vaihtuukin silmiemme edessä oikeaksi naiseksi. Ehkä näitä mielen varjoisia labyrinttejä voi kohdata vain 60-luvun svengaavassa Lontoossa! Performancen tapaisia mielen harharetkiä on Skolimowskin Deep Endin lisäksi kaupungissa kuvannut jo aiemmin niin Roman Polanski Inhossa (1965) kuin italialainen Michelangelo Antonioni Blow-upissa (1966).
Oliko todella kyseessä ajan henki? Siihen viittasi ainakin 60-luvulla uransa aloittanut brittiohjaaja John Boorman, jolta Sodankylässä kesällä 2010 utelin hänen Tappajan jäljet (Point Blank, 1967) -elokuvansa ja Performancen välisistä tyylillisistä samuuksista. Myös Tappajan jäljissä rakastavaisten pyöriessä sängyssä kasvot vaihtuvat toisiksi ihan Performancen tapaan. Boorman käytti hänkin repivän abstraktia, ajassa hypähtelevää tyyliä ja palapelimäistä vuoropuhelua. – Molemmissa filmeissä on vaikutteita Harold Pinterin vuoropuhelusta ja Alain Resnais’n filmityylistä, Boorman vastasi vaatimattomasti. — Filmintekijöille annettiin 60-luvun lopussa vapaammat kädet poiketa kaavoista. Kaikki kuitenkin muuttui Star Warsin myötä. Huomattiin, että yleisö koostuu 14-vuotiaista pojista. Se oli tuhoisaa aikuiselokuville, väitti Boorman.
Yhteydet Deep Endin ja Performancen välillä näkyvät siinäkin, että molemmat käyttävät poikkeuksellisen ansiokkaasti pop- ja rockmusiikkia ääniraidoilla erottamattomana osana elokuvaa. Performance on Mick Jaggerin, Jack Nitzschen, Buffy Sainte-Marien, Randy Newmanin ja kumppanien ansioista myös soundtrack-levytysten kulttiklassikko. Filmi sisälsi myös Memo From Turner –kappaleeseen sovitetun jakson, jota voi pitää ensimmäisenä musiikkivideona. Sellaiseksi voitaisiin katsoa myös Skolimowskin Deep Endin ällistyttävä, 14-minuuttinen Lontoon Soho-jakso, jota säestää ja elähdyttää saksalaisen Can-yhtyeen ajattoman huima sävelmä Mother Sky. Cat Stevensin teemalaulu I May Die Tonight ja lauluntekijän säveltämä välike- tai satunnaismusiikki toimivat filmissä nekin oivallisesti. (Can ja Cat Stevens ovat erikoinen musiikillinen parivaljakko. Stevens — nykyisin Yusuf Islam — muistetaan nykyisin sokerisempana popparina kuin hän oikeastaan olikaan. Deep Endissä Skolimowski motivoi Stevensiä itse keksimällään I May Die Tonight –säkeellä. Tuloksena oli lähes abstraktia rocklaulutaidetta, ja Catillahan oli 70-luvun vaihteessa vahvoine äänijänteineen veret seisauttava ulosanti.)
Performance ja Deep End ovat molemmat särmikkään viileitä, cooleja Lontoo-elokuvia, sielun road movieita, joissa kuljetaan – toisessa gangsterin ja toisessa nuoren pojan matkassa — viattomuudesta ja aitoudesta ihmisluonnon täydelliseen korruptioon. Performancen rinnalla Deep End on kuitenkin kirkas ja selkeä, kun edellinen on repivän rosoinen ja psykedeelinen mielen labyrintti. Cammellilla ja Roegilla irrallisten äänien ja kuvien yhdistely on raaempaa ja intellektuaalista, Skolimowskilla leikillisempää ja tunnevoimaisempaa. Leikillisyys lienee laadultaan itäeurooppalaista. Vaikka puolalaiset Skolimowski ja Polanski sekä tsekki Milos Forman ovat ohjaajina hyvin erilaisia, heidän huumorissaan ja kirpeässä aiheidenkäsittelyssään on paljon samaa, myös mieltymys absurdiin komiikkaan — ja avoimeen erotiikkaan.
Jerzy Skolimowskin Deep End restauroitiin ja saatiin maailmalla myös uusintakierrokselle teattereihin keväällä 2011. Samana kesänä siitä ilmestyi komea Blu-ray ja dvd –paketti British Film Instituten Flipside-sarjassa, joka esittelee ”unohduksen hämäristä pelastettuja omituisia ja ihmeellisiä brittifilmejä korkealaatuisina julkaisuina”.
Lisämateriaalit:
Starting Out: The Making of Jerzy Skolimowski’s Deep End (77 min.) “Starting Out” oli Skolimowskin elokuvan alkuperäinen nimiehdotus, mutta vaihdettiin – onneksi – paljon vaikuttavampaan Deep Endiin. Tekijät huomasivat, että Starting Out olisi vienyt ajatukset ihan toisenlaiseen kehityskertomukseen.
Deep End: The Deleted Scenes (12 min.) Mielenkiintoisin Deep Endin lisämateriaali on poistetuissa kohtauksissa. Tosin tekijät valittavat, ettei filmin tekoaikaan ekstrojen merkitystä vielä tajuttu, joten viimeisimmätkin ylimääräiset filminpätkät hävisivät kymmenen vuotta Deep Endin valmistumisesta. Mutta lavastaja Anthony Pratt ja leikkaaja Barrie Vince kertovat ohjaaja Skolimowskin kanssa, mitkä neljä kohtausta alkuperäisestä filmistä jouduttiin jättämään pois. Näemme myös sivuja alkuperäisestä käsikirjoituksesta ja kuulemme syyt poisjättämiseen. Poikkeuksetta ne syyt olivat elokuvan tiivistämisessä ja visuaalisen ja sisällöllisen kerronnan keskittämisessä parhaaseen mahdolliseen kokonaismuotoon.
Ensimmäinen poisto oli työläisten kohtaus höyrykylvyssä. Siinä kaksitoista miestä on tullut tehtaalta kylpylään keskustelemaan. Päähenkilö Mike käy jakamassa kaikille pyyhkeet. Sitten he keskustelevat siitä, mitä heidän pitäisi vaatia työnantajalta nyt ja tulevaisuudessa. Lisämateriaalissa ohjaaja Skolimowski kertookin seuraavaksi vanhimman ja parhaimman ammattiliittoaiheisen vitsin. Työläiset nimittäin aikovat vaatia viikoittaisen työajan vähentämistä päivä kerrallaan, kunnes ollaan päästy siihen, että töissä tarvitsee käydä vain yhtenä päivänä viikossa, keskiviikkona. – Ei kai joka helvetin keskiviikko?, kysyy yksi työläisistä kohtauksen viimeisenä repliikkinä.
Skolimowski kertoo itsekin nauraen, miten koekatselussa ensimmäiset yleisöt nauroivat höyrykylpykohtauksen vitsille niin pitkään, että sitä seuraavan päähenkilöiden Miken ja Susanin kohtauksen ensimmäisiä repliikkejä ei kuultu lainkaan. Lisäksi höyrykylpykohtaus ei mitenkään liittynyt keskeiseen Miken ja Susanin tarinaan. Siis pois.
Toinen poistettu kohtaus oli päiväsaikaan kuvattu jakso, jossa Mike käy hakemassa ruokapaikasta ja kuumaa keittoa. Kadulla hän törmää kolmeen entiseen koulukaveriinsa, joilla on koulupuvut. Nämä kyselevät vitsaillen Miken työpaikasta ja pilkkaavat häntä työläiseksi. Pojat keksivät seurata Mikea niin, että näkevät hänen työskentelevän kylpylässä. He kantavat Miken tien yli käsivarsista eikä poika osaa vastustella, kun hänen pitää taiteilla, ettei kuuma keittokulho kaatuisi. Pojat kantavat Miken sisälle kylpylään ja näkevät siellä Susanin.
Katukohtaus ei sekään ollut kokonaisuuden kannalta välttämätön, vaikka toikin esiin Miken eron opiskelutovereihinsa nähden ja korosti brittiläistä luokkayhteiskunnan ylläpitämistä jaolla työläisiin ja parempaan, koulutettuun väkeen. Lisämateriaalissa kuulemme, että kohtauksen mukaan ottaminen olisi rikkonut elokuvan sisäistä visuaalista rytmiä. Periaate oli kuvata kohtauksia sisällä kylpylässä ja uima-altailla ja ulkona kaupungilla pimeään, öiseen aikaan. Näin päiväsaikainen kohtaus kadulla ei olisi sopinut kokonaisuuteen.
Edellinen tosin ei täysin täsmää siihen, että elokuvassa kuitenkin on merkittävä päiväsaikaan tapahtuva jakso, jossa Mike osallistuu ylimääräisenä koulun juoksukilpailuun. Kohtaus on korostetun kirkas sikälikin, että se tapahtuu kevättalvesta, viimeisten lumien aikaan. Tätä taustaa vasten ulkoilmajakso poikkeaa suuresti aiemmista sisällä kylpylässä ja yöaikaan Lontoossa kuvatuista kohtauksista. Koska se kuitenkin on ainoa laatuaan ja sijoittuu aivan elokuvaan aivan ennen loppuhuipennusta, se ei riko kokonaisuutta eikä rytmiä siten, kuin aiemmin, keskelle elokuvaa sijoitettu päiväkatukuva ja yksittäinen kohtaus olisi tehnyt.
Kolmas poistettu pätkä ei itse asiassa ole erillinen kohtaus, vaan elokuvaan jätetyn kohtauksen jatko. Saatuaan palkkarahat (kohtaus joka nähdään lopullisessa versiossa), Mike olisi avannut palkkapussin ja sommitellut eteensä punnan seteleistä nimen S-U-S-A-N. Leikkaaja Barrie Vince perustelee poisjättämistä sillä, että sommitelluista seteleistä ei täysin selkeästi olisi saanut selvää, että siinä tosiaan lukee pojan ihastuksen nimi. Lisäksi tekijät olivat kysyneet itseltään, tarvitaanko tällainen pitempi suvanto, venytetty palkkapussikohtaus juuri ennen kuin mennään pitkään (ja virtuoosimaiseen) kohtaukseen, jossa Mike seikkailee Sohon yökerhojen liepeillä. Aiheellinen poisto siis sekin.
(Joseph Loseyn vuoden 1963 science fictionissa The Damned on vastaava kohtaus, jossa pöydälle muodostetaan seteleistä sanoja. Myös tuo Loseyn filmi – ja Loseyn 60-luvun visiot laajemminkin - liittyy ”ajan henkeen”. The Damnedin hahmot vaikuttivat myöhemmin vuoden 1971 Stanley Kubrickin tieteiskuvitelmaan Lontoosta elokuvassa Kellopeli Appelsiini.)
Neljäs ja merkittävin poisto oli vastaavanlainen kuin palkkarahojen kohdalla. Kuvatussa materiaalissa (jota dvd:n ja Blu-rayn ekstroissa siis ei nähdä) elokuvan nykyinen loppukohtaus olisi jatkunut vielä kolmen, neljän otoksen verran.
Nykyinen elokuva päättyy uima-altaaseen ja veteen. Sen jälkeen olisi nähty Mike juoksemassa alastomana keskellä kaupungin katua kohti kameraa. Seuraava kokokuva olisi siitä, kun poika juoksee poispäin kamerasta. Mike huomaa opettajan punaisen auton (jolla Susan oli viimeksi ajanut) ja mennyt sen etupenkille ja käpertynyt lattialle. Hän näkee, että avaimet ovat vielä paikallaan autossa. Mike käynnistää auton ja lähtee ajamaan. Lähikuvassa näemme, että auto kulkee holtittomasti väärällä puolella katua ja ohittaa pari vastaantulevaa autoa. Viimeisessä lähikuvassa näemme Miken ratin takana. Kyyneleet valuvat pitkin nuorukaisen poskia.
Kohtaus olisi toki ollut vaikuttava loppu siinäkin muodossa. Mutta kuten Miken roolin näytellyt John Moulder-Brown – kuvausaikaan 16-vuotias, nyt 57 – itsekin toteaa, lopullisen version lopusta on vaikea parantaa. Kuullaan myös, että Skolimowski ehdottomasti halusi, että elokuva päättyy otokseen vedestä, joka värjäytyy vereen.
Recalling Deep End (25 min.) Näyttelijät Jane Asher ja John Moulder-Brown haastateltavana keväällä 2011 elokuvan tekemisestä. Yleisön edessä ja British Film Instituten kuraattorien William Fowlerin ja Vic Prattin haastattelussa käydään läpi paljolti samoja aiheita, joista näyttelijät olivat jo keskenään keskustelleet Starting Out –dokumentissa filmin teosta. Mutta keskustelu on yhtä kaikki vilkas ja mielenkiintoinen ja Moulder-Brown innostuu usein viemään suunvuoron Asherilta. Tämä siitä huolimatta, että Moulder-Brown ei omien sanojensa mukaan ole katsonut elokuvaa vieläkään uudestaan alkuperäisen ensi-illan jälkeen. – Ehkä minulla joskus on Sunset Boulevard –hetkeni, jolloin katson kaikki elokuvani, vitsailee näyttelijä. Myös yleisö saa esittää Deep Endin pääparille kysymyksiä.
Lisäksi pakettiin sisältyy filmin alkuperäinen traileri ja uudelleen julkaisua varten 2011 tehty traileri. Ylimääräisenä mukana on myös Jane Asherin tähdittämä 10-minuutin lyhytelokuva Careless Love, jonka Francine Winham ohjasi 1976. Kuvitetussa kirjasessa on David Thompsonin, Yvonne Taskerin ja Ewa Mazierskan uudet esseet Deep Endistä ja Jerzy Skolimowskista. (HB)