Mats Långbackan Långfilm Productionsin ensi-iltafilmi Iris on harvinainen pitkänä lastenelokuvana.
Mats Långbackan Långfilm Productionsin ensi-iltafilmi Iris on harvinainen pitkänä lastenelokuvana. Suomenruotsalaista filmiä on tuettu Suomen elokuvasäätiöstä ja Ruotsin filmi-instituutista sekä ruotsalaisesta Street Films -yhtiöstä. Mukana on tunnettujakin ruotsalaiskasvoja, kuten Komisario Winterin Magnus Krepper, joka on nähty myös Stieg Larsson –elokuvissa. Silmämääräisesti elokuva silti vaikuttaa enemmän suomalaiselta kuin ruotsalaiselta.
Iris on kuvattu Ahvenanmaan saaristossa. Ohjaaja ja kuvaajakin ovat suomenruotsalaisia. Filmi on Tukholmassa koulutuksen hankkineen Ulrika Bengtsin ensimmäinen pitkä elokuva. Kameran takana on osaava Robert Nordström (Mosku, Populaarimusiikkia Vittulajänkältä, Suden vuosi).
Tarinassa eletään vuotta 1890, jolloin Suomi oli vielä Venäjän suuriruhtinaskunta. Kahdeksanvuotias Iris (Agnes Koskinen) joutuu enonsa (Tobias Zilliacus) hoiviin Ahvenanmaalle, kun maalariäiti (Maria Salomaa) matkustaa näyttelynsä avajaisiin Pariisiin. Pikkuvanha Iris on pettynyt ja keksii valheen kuolleesta äidistään aiheuttaen sukulaisissaan aiheetonta surua ja sääliä. Tukholmassa isättömänä kasvanut tyttö on äitinsä ja palvelijoiden hemmottelema, joten tutustuminen arkisempiin ahvenanmaalaislapsiin sujuu vaikeasti.
Saaristossa Irikselle selviää isän menneisyys, josta äiti ei kertonut. Eikö isä ollutkaan jääkarhun syömä tutkimusmatkailija? Paljastusten myötä tytön sukulaismäärä Eckerössä kasvaa, yllättäen ja tilaamatta.
Idylli vai painajainen?
Iristä markkinoidaan lastenelokuvana. Siinä on verkkaista vanhan ajan viehätystä, ehkäpä idylliäkin. Iriksen mukana koetaan maailmaa, jossa härvelit ja vanhemmista eristäytyminen eivät vielä olleet lasten pääasiallisena huvina. Saarella osallistutaan vanhempien kanssa heinätöihin, kasvimaan kitkemiseen ja pyykinpesutalkoisiin. Seutu tarjoaa oivat mahdollisuudet ulkoleikkeihin metsässä, heinikoissa, kallioilla ja vedessä. Mielikuvitus on valttia ja vesillä liikkuminen opitaan varhain.
Omituisesti kuitenkin elokuva syöttää katsojalle kuvia kuolleista lapsista. Iriksen näyissä valkokaapuiset edesmenneet juttelevat tytölle. Itse Kuolema tanssii kallionkielekkeellä. Elokuvassa puhutaan myös ”äpäristä” ja lapsenmurhaajista. Ikäraja on K7.
Käsikirjoittaja Annina Enckell ja ohjaaja Bengts ovat ehkä halunneet selvittää kuolemaa ja muita vaiettuja aiheita lapsiyleisölle fantasian kautta. Väkisin tulee kuitenkin sellainen vaikutelma, että ideat ovat tuotannon aikana muuttuneet. Ikään kuin jo kuvattuja otoksia olisi pitänyt yhdistää uusiksi kirjoitettuun tarinaan. Muuten on vaikea käsittää kuolemateemaa, joka töksähtäen lopuksi selitetään enon ja hänen puolisonsa Jolandan (Marika Parkkomäki) yhteisen surun kautta.
Eripariset aihelmat hylkivät toisiaan. Heleä saarikuvaus lasten kesästä ei pääse täyteen mittaansa kaiken kuolemisen varjosta. On tietysti virkistävää nähdä positiivisesti (vaikka kliseemäisesti) kuvattu homopariskunta ja miksei myös vallaton ristiinpukeutuja – näin lastenelokuvassa. Avioliiton ulkopuolista suhdetta taas käsitellään sovittelevasti lapsen identiteetin löytymistä tukien. Mutta vaikeiden aiheiden käsittely on tekstissä tai toteutuksessa jäänyt kesken.
Kuvauksellinen Agnes
On hankalaa saada kokonaiskuvaa filmistä, joka luettelee tai korkeintaan esittelee kysymyksen, ennen kuin kiiruhtaa aivan toisenlaisiin tunnelmiin. Eriparisia juonteita on tarinassa liiaksi asti, ja tuntuu kuin kaikkea ei päästäisi kertomaan katsojalle.
Iris on valmistunut yli kahden miljoonan euron budjetilla. Se on paljon suurempi määrä kuin Harjunpää ja pahan pappi -elokuvalla tai Napapiirin sankareilla. Silti Iriksestä jää viimeistelemätön ja hailakka vaikutelma. Lupaavat ideat eivät jalostu jänteväksi filmiksi.
Mutta se näyttää kyllä hyvältä. Eihän kesäisissä saarimaisemissa voikaan epäonnistua. Ohjaaja Bengtsin ja kuvaaja Nordströmin varsinainen taito korostuu päähenkilövalinnan kohdalla.
Vakaasti ensifilmissään esiintyvä Agnes Koskinen on kuvauksellinen lapsinäyttelijä. Tyttö todella hallitsee kuvia ja kantaa niitä kohtauksia, joissa esiintyy. Eikä Koskinen jää toiseksi yhteispelissään persoonallisten vastanäyttelijöiden, Zilliacuksen, Salomaan ja Parkkomäen kanssa. Itsepäisen, omalakisen ja oikukkaan tytön mottona onkin ”Man måste klara sig” – pitää vain selviytyä.
Iriksen suhde kapteeninlesken nuorempaan tyttäreen Sofiaan (Eleonora Andersson) ehtii kehittyä ystävyydeksi, mutta muihin saaren lapsiin ei kontaktia onnistuta oikein luomaan. Katsoja olisi odottanut, että kun kohtaaminen Sofian ison veljen Albertin (Erik Lönngren) kanssa saa huonon alun, niin katseilla saavutettu yhteys pojan kypsemmän oloiseen kaveriin Erikiin (Richard Hägerstrand) olisi voinut syventyä. Elokuvan lapset jäävät usein pelkiksi koristeiksi, lastenelokuvan välttämättömäksi pahaksi, eikä aktiivisiksi toimijoiksi, joilla olisi vaikutusta tarinaan tai toisiinsa. Osin tämä johtuu Iriksen pidättyvästä, tarkkailevasta roolihahmosta. Mutta sekä lapsia että aikuiskatsojia kiinnostavampi tarina olisi varmasti syntynyt, jos Iriksen ja muiden saaristonlasten vuorovaikutusta olisi kuvattu enemmän.
Tobias Zilliacus pystyy taidollaan omimaan postiveneen kuljettajaenon roolin kirjoitettua painavammaksi. Väkevä on kuva, jossa eno Iriksen valheen jälkeen juoksee ulos itkemään ikkunan takana. Vasta lopussa selviää, että yllättävän vahvaan reaktioon on osasyynä sekin, että eno on menettänyt toisen läheisen jo aiemmin – vaikka filmin sattumanvaraiselta tuntuva rytmitys ei yhteyttä saa parhaalla tavalla esille. Yhtä vaikuttava on enon vaimon, Marika Parkkomäen rooli. Ensisilmäyksellä tämä vaikuttaa luotaantyöntävältä, koska ei tunnut hyväksyvän Iristä kotiinsa. Tylyys johtuu kuitenkin sekin pariskuntaa kohdanneesta menetyksestä – ja ehkä kateudesta enon sisarelle, joka on saanut pitää oman lapsensa.
Näiden rinnalla tarinassa on sivuhenkilöitä, joiden persoonallisuutta pönkitetään kunkin käyttäytymiselle ominaisin tavoin vaihtelevammalla menestyksellä. Oscar Pöystin viinaanmenevä postimies jää harmillisesti pelkäksi tyypiksi, vaikka aineksia näyttelijällä ja hahmollakin olisi ollut varmasti enempään. Robert Enckellin postimestari/kuolema-kaksoisrooli ei sekään pääse perustelemaan itseään ja suurta näkyvyyttään kertomuksessa. Ehkä molemmilla olisi ollut enemmän tekemistä siinä toisessa elokuvassa, jota ei päästy filmaamaan?
Hyvistä visuaalisista ja kerronnallisista hetkistä huolimatta – esimerkiksi pensaisiin kuivumaan ripustetut vaatteet, lasten yönvietto ulkosaaren kalastajamökissä — Iris-elokuvan toteutuksessa on koreutta ja poseeraamista, jopa suoranaista sievistelyäkin. Alun hulppea syntymäpäiväkohtaus synnyttää odotuksia bergmanilaisen runsaasta menneen maailman perhejuhlasta. Mutta jakso jää samaan kohtausasetelmaan marssivien ihmisten kavalkadina köyhän naisen versioksi. Lopussa lemmikkikoiran tuhkausbaali (älä kysy!) muodostaa raamina vastakappaleen edelliselle, mutta sekin tuntuu eteerisessä ja epätodellisessa hilpeydessään yhteismitattomalta luonnonläheisen saariseikkailun kanssa. Keskittämistä olisi siis kaivattu. Ja myös elämänmakua, verta ja väriä ja rosoisuutta esiteltyihin ihmisiin, jotka tuohon aikaan Ahvenanmaalla kuitenkin varmasti elivät kuvattua ankarammissa olosuhteissa.
Raikkautta ja vilpittömyyttä Iriksestä toki löytyy, joten sitä voi kyllä suositella erilaisena elokuvavälipalana, vaihtoehtona tavanomaisemmille, mielistelevämmille lastentarinoille. Kyllä tätä mieluummin katsoo kuin lapsiyleisöä räikeästi kosiskelevia Risto Räppääjiä. (HB)