Kak­si nais­ta riek­kuu ru­noi­li­ja Dy­lan Tho­ma­sin hoh­tees­sa so­da­na­jan Eng­lan­nis­sa. In­to­hi­mot ja va­paus eivät kui­ten­kaan jak­sa kan­taa yli per­hei­den, las­ten­teon ja ikiai­kais­ten vais­to­jen.

E­lo­ku­va ei toi­mi kuin ru­no. Se ei herätä ko­vin suu­ria mie­li­ku­via tai kii­ho­ta tun­tei­ta. Mut­ta ai­ka hy­vin se ku­vaa sitä, kuin­ka poik­keu­syk­silöi­den luo­ma oma maail­manjär­jes­tys on ai­na mie­li­val­tai­nen, ku­vi­tel­ma kaik­ki­voi­pai­suu­des­ta, jol­le oma lah­jak­kus an­taa it­se­kes­kei­syy­dessään ba­naa­lin lu­van.