Carol Reed on maailman paras ohjaaja kohtuuttomasti aliarvostettujen tekijämiesten sarjassa.
Carol Reed on maailman paras ohjaaja kohtuuttomasti aliarvostettujen tekijämiesten sarjassa. Näin Graham Greenen romaaniin perustuvan Kolmannen miehen Pohjankartanon työväenopiston elokuvakerhossa joskus 1970-luvun alussa. Keski-ikäisenä aistii pelkän mysteerin sijaan elokuvan uniikin tunnelman, joka kuvaa Wieniä, jaettua kaupunkia. Lopun labyranttikohtauksen vainoharhaisuus symboloi hyvin sodanjälkeisiä tuntoja.
Vanha habsburgilaisuus on mennyttä. Kreivit soittavat ravintoloissa viulua ja hienot asunnot ovat halvalla vuokralla. Liittoutuneet pelaavat peliään. Harva trilleri kuvasi maailmansotien poliittisia vaikutuksia näkemyksellisemmin. Suomalaisilla oli oma valvontakomissionsa, mutta taisimme selvitä reuna-alueella aika vähällä.
Orson Welles väitti jälkeenpäin, ettei hän vaikuttanut ohjaajan näkemyksiin mitään lukuunottamatta kuulua käkikello-vertausta. Joka tapauksessa Welles oli jo aiemmin vaikuttanut paljon Reediin.
Kuvaa on putsattu printtivioista ja tulosta voi vain ihailla. Wienin kosteat katukivet kimmeltävät aivan uudella tavalla. Ikävä kerrosstoppi. Ääniraita on selkeä, eikä napsahduksista tarvitse huolehtia. Tunnusmusiikki jää soimaan pitkäksi aikaa alitajuntaan. Ekstroihin on tallennettu 5 min. Peter Bogdanovichin intro, dokumentti, Greenen käsikirjoitusluonnos, jonka voi soittaa elokuvan taustalle, Greenen alkusanat faktaruutuina, Wellesin Lime-tarinoita radiosta (29 min.) ja Cottenin ja Evelyn Keyesin vastaavaa Lux Radiolle (60 min.), 3 min. Anton Karasin soittoa, 2 min. dokumentti Wienin viemäreistä, erilaiset jenkki- ja brittiversioiden alkukohtaukset esitellään, kuvagalleria, restauroinnin esittelyä, kaksi traileria ja kuusisivuinen triviavihko. (PS)