E­lo­ku­va esi­tetään te­le­vi­sios­sa Ne­lo­sel­la 17.4. kel­lo 0.005-2.15 eli it­se asias­sa puo­le­nyön jäl­keen:

Voi Ale­xand­re Du­mas -par­kaa. Vaik­ka oli­si hän tästä­kin ro­jal­tit mie­lellään kui­tan­nut ja iloi­ten käyttä­nyt. Vuo­den 1948 ver­sio­ta (Ge­ne Kel­ly d´Ar­tag­na­ni­na) hau­ku­taan, mut­ta kyllä se sentään oli elo­ku­va.

Kat­so­jan kiin­nos­tus li­vah­ti jo ai­koi­naan epäo­len­nai­suuk­siin. Oli­ko To­ny Hal­me pal­kat­tu ca­meo-roo­liin van­ki­tyrmän hir­muk­si? Eikä se edes ol­lut Hal­me.

Ny­ky­kat­san­nos­sa voi vain huo­kail­la, mitä näistä Hol­lywood-ka­ka­rois­ta lo­pul­ta tu­li. Etupäässä Char­lie Sheen käy sää­lik­si. En­simmäistä ki­veä hei­tetään ny­kyään niin, että so­me­rai­vo al­kaa myr­kyttää kaik­kia elämä­na­lo­ja. Jos­pa ih­mi­set pa­ke­ne­vat en­sik­si van­ho­jen elo­ku­vien pa­riin ja sit­ten al­ku­peräi­siin ro­maa­nei­hin? Sen ki­ven heitän ja ko­pin­kin olen ot­ta­nut jo ai­ko­ja ja ta­po­ja sit­ten. (PS)