Georg Ot­sin elämä­ker­tae­lo­ku­vaa kat­sel­les­sa al­kaa pian poh­tia, kuin­ka pie­nen Vi­ron näyt­te­lijät tun­tu­vat pe­rin juu­rin peit­toa­van suo­ma­lai­set kol­le­gan­sa. Neu­vos­toa­jal­la ih­mi­sillä oli vain kult­tuu­ri ja ur­hei­lu, ja se­kin tiu­kois­sa rau­ta­hans­kois­sa. Kult­tuu­ri kui­ten­kin kuu­lui ko­ko kan­sal­le, toi­sin kuin poh­joi­ses­sa naa­pu­ris­sa.

Oop­pe­raa ja is­kelmää lau­la­nut Ots tun­net­tiin kui­ten­kin lah­den mo­lem­min puo­lin. Elo­ku­val­la on tä­ten eri­tyi­nen mer­ki­tys kah­ta suo­ma­lai­sug­ri­lais­ta kan­saa yh­distävänä te­kijänä.

Se on kui­ten­kin vain ke­hys. Tee­mak­si on nos­tet­tu tai­tei­li­jan in­fan­tii­li­suus, jo­ta ku­va­taan hy­vin ying ja yang –­tee­mal­la, kun pie­nestä pitäen va­rie­tees­sa hyväk­sikäy­tet­ty vai­mo As­ta tais­te­lee au­rin­gon va­los­ta mie­hensä Ot­sin rin­nal­la.

On ma­kua­sia, hyy­tyykö elo­ku­va Ot­sin sai­rau­sai­kaa ku­va­tes­saan. Voi pitää ai­ka tyy­likkäänä rat­kai­su­na sitä, että oh­jaa­ja ei luo draa­maa pää­hen­kilön vii­mei­sistä het­kistä. Tällä on sym­bo­li­nen mer­ki­tys. Kli­seellä il­mais­tuan tai­tei­li­jan kuo­le­mal­la ei ole niin suu­ri mer­ki­tys kuin ih­mi­set ha­lua­vat luul­la. Sä­ve­let, työt ja teok­set mer­kit­sevät, ei se kuo­ri, jo­ka näil­le on vä­li­neek­si an­net­tu.